Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista. Sitä käsittelin aiemmassakin bloggauksessa.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Ei sijaa seksismille

Havahduin viikonloppuna yksinkertaiseen asiaan, joka pelasti päivän. Asiaa voi kutsua vaikka naisten väliseksi solidaarisuudeksi. Tai siskoudeksi.

Lauantaina tapahtui muun muassa seuraavaa: Kävin kaupassa 40 asteen helteessä, ja kun raahasin kahta kauppakassia ja selässä oli painava reppu, vastaan tullut mies teki ällöttävän kommentin. Vastasin niin painokkaasti, että mies meni hämilleen, mutta silti tilanteesta jäi inhottava ja raivostunut olo.

Myöhemmin näin kahta ystävää, ja asiasta tuli puhe. Kaikilla meillä on näitä kokemuksia, eikä kenellekään tule mieleen epäillä niiden todenmukaisuutta tai ehdottaa, että tilannetta olisi tulkittu jotenkin väärin. Vaikka sitä tietysti soisi, että näitä kokemuksia ei olisi, niiden jakaminen ja erilaisten reaktiotapojen puntaroiminen on huojentavaa.

Illallisen jälkeen yksi ystävistä lähti kotiin, minä ja toinen ystävä kaverin luokse juhliin. Jossain vaiheessa ystävä vitsaillen kysyi, miksi kukaan ei hae minua tanssimaan, vaan kaikki tanssivat vain hänen kanssaan. Siksi, että he kunnioittavat minun puolisoani, joka oli matkoilla, ja sitä että olen varattu, hänelle vastattiin. Ystäväni taas oletettiin sinkuksi häneltä mitään kysymättä. Hänelle vielä kerrottiin, että muut paikalla olevat miehet olivat kysyneet, ketkä paikalla olevista naisista olivat ”vapaita”.

Tanssi loppui, ja keskustelua käytiin hyvä tovi. Meille sanottiin monta kertaa, että olimme liian herkkiä, ja että juhlat menevät pilalle, jos halutaan puuttua jokaiseen lauseeseen. Argumenttia siitä, miten miehet eivät olisi hermostuneet, jos heistä olisi puhuttu samaan tapaan, käytettiin myös. Siinä vaiheessa kun määriteltiin käytös seksismiksi, myös muut paikalla olleet naiset alkoivat naureskella. Seksismi ei siis juhlien tunnelmaa latista, vaan siitä huomauttaminen. Aiemmin samassa porukassa oli myös käyty tiukkaa keskustelua muita asioista.

Sinänsä tapahtuma ei ollut ainutlaatuinen, ja ilta jatkui sovussa, vaikka varsinaiseen yhteisymmärrykseen ei päästykään. Myöhemmin havahduin siihen, että illasta ei jäänyt turhautunut olo. Se johtui siitä, että en joutunut nimeämään ja määrittelemään tapahtunutta yksin ainoana naisena, kuten kotikulmilla usein käy. Päällimmäiseksi päivästä jäi mieleen solidaarisuus eikä seksismi.

Päivä myös muistutti, miten vahingollisia ”nainen on naiselle susi” -tyyppiset ajatusmallit ovat. Ne heijastavat sisäistettyä naisvihaa, ylläpitävät stereotypioita ja helpottavat naisiin kohdistuvaa sortoa. Solidaarisuus taas toimii vastalääkkeenä näille asenteille. Toisin sanoen: tuetaan siskoja eikä anneta tilaa seksismille.

Kirjahyllyn romahdus ja lukuhaaste

kirjat

Hankittiin halvin mahdollinen hylly kirjoille, kun pari vuotta sitten palattiin Lontoosta Lissaboniin. Nyt kevyemmille esineille tarkoitettu heppoinen puuhylly petti, ja kiloittain kirjoja päätyi lattialle. Eläimiä tai ihmisiä ei jäänyt alle, mutta tapahtuma laittoi kuitenkin alulle pienen kriisin.

Aloin järjestellä kirjoja siisteihin kasoihin sitä päivää odottamaan, että olisi varaa kunnolliseen kirjahyllyyn. Ensin tein hommaa kirjoihin sen kummemmin huomiota kiinnittämättä. Sitten aloin katsella kirjoja sillä silmällä, että mitä tekisi mieli lukea. Ja sitten alkoi vähän ahdistaa.

Kirjahyllyn sisällön avulla voisi kirjoittaa jonkinlaisen elämäntarinan. Suuri osa on hankittu Portugalista käsin: täällä kirjastoista ei ole juuri iloa ja niitä on vähän. Kasassa oli Lonely Planetin opas Lissaboniin niiltä ajoilta, kun muutin tänne. Joskus sen jälkeen on hankittu useampi portugalin oppikirja. Mosambikilaista kirjallisuutta on suhteettoman paljon, koska kirjoitin siitä väitöskirjan. Niitten viereen olivat kaatuneet kalliit akateemiset kirjat. Lattialla makasi myös kaksi gradua ja väikkäri, jonka välissä on edelleen väitöstilaisuuden muistiinpanot.

Joukossa on paljon Lontoon kirppiksiltä ostettuja kirjoja. Ja uusia, lukemattomia kirjoja joita tilasin silloin, kun elämä oli apurahan ansiosta vakaata. Portugaliin paluun jälkeen omien kirjojen seuraksi ilmestyi puolison vanhempiensa luokse varastoimia kirjoja: Malcolm X:n elämäkerta, Kap Verden historia ja Kebra Nagast. Jostain hyllyyn oli näköjään päätynyt portugalinkielinen Raamattukin. Kasassa oli myös puolison lasten englanninkieliset muumikirjat ja useita täällä oleilleiden kavereiden jälkeensä jättämiä kirjoja.

Joistain kirjoista tuli voimakkaasti mieleen, missä ja millaisessa mielentilassa olen niitä lukenut: Zadie Smithin NW:n kimppakämpässä vasta Lontooseen muuttaneena ja Arundhati Royn The God of Small Things -kirjaa sydänsuruisena portugalilaisella uimarannalla (voiko se vieläkin tuoksua aurinkorasvalle?). Ja Ben Okrin The Famished Roadia kauan sitten ahdistuneena ja väsyneenä call center -työn hiljaisina hetkinä.

Ahdistus syntyi kuitenkin toisenlaisesta vaiheesta, josta romahtanut kirjahylly muistutti. Väittelyn ja Lontoon jälkeisenä aikana kirjat eivät ole elämään oikein enää kuuluneet. Kahdessa ja puolessa vuodessa olen lukenut ehkä 10 kirjaa.

Freelancerinä työskentely on saanut aikaan tilan, jossa tuntuu että jatkuvasti pitäisi tehdä, etsiä tai suunnitella töitä. Oikeasti aikaa valuu kuitenkin paljon hukkaan. Luulen vähän, että poukkoileva uutisten, bloggausten ja päivitysten lukeminen on myös jonkinlainen reaktio maailmanmenoon ja oman tilanteen epävarmuuteen. Keskittyminen on kaiken netissä roikkumisen jälkeen vaikeaa. Vaatii entistä enemmän aikaa päästä lukemiseen kiinni ja lehtijuttuja laajempiin kokonaisuuksiin on vaikea keskittyä.

Kirjahyllyn romahdus saa nyt luvan olla käännekohdan symboli. Poimin kasasta muutaman vetoavan kirjan ja päätin aloittaa syyskuun kunniaksi lukuhaasteen. Tavoitteena on ryhtyä lukemaan uudestaan ja lukea niin paljon kuin sielu sietää. Sääntöjä on yksi: tylsän/tyhmän kirjan saa jättää kesken. Sopii liittyä seuraan.

Ei kesää ilman löytöeläintä

Etualalla uusi, vielä nimeton tulokas.
Etualalla uusi, vielä nimeton tulokas.

Olin muutaman viikon poissa kotoa, ja sillä välin pihapiiriin oli muuttanut pieni kissanpentu. Kun emoa ei näkynyt, kesää täällä viettävät Lontoon lapset alkoivat ruokkia sitä. Kun palasin kotiin, kissa istui kukkaruukussa ja alkoi naukua ruokaa heti kun näki tytöt.

Kissa oli ehtinyt majailla pihapiirissä useamman viikon, joten tehtiin lasten kanssa suunnitelma: otetaan kissa kiinni ennen kuin se kasvaa niin isoksi, että alkaa seikkailla omin päin. Puoliso on siivonnut kauppansa edestä useamman auton alle jääneen kissanpennun. Kissa ei osaisi ehkä hankkia ruokaakaan, kun sitä oli sille pienestä asti tuotu, eikä se ole kasvanut muiden kissojen kanssa.

Pyydystäminen oli helppoa, koska kissa oli jo tottunut lapsiin. Sisällä putsattiin sen silmät ja korvat, kissa ei laittanut hanttiin vaan kehräsi. Sitten se tarkkaili tilannetta sohvan alta, nukkui ja söi.

Tämä viimeisin on nyt viides eläin, joka meillä asuu. Kaksi vuotta sitten kesällä ilmaantui koiranpentu Piki, sitten löytyi auton alla piileskelevä nuori koira Sombra. Viime kesänä löytyi kissanpentu Mini, jonka häntä oli katki luuta myöten. Lahjaksi saatu Pupu-kani kuoli, mutta joku aika sen jälkeen meille sysättiin naapurinpojalle lahjaksi annettu kani.

Lemmikkimäärä alkaa olla sellainen, että se herättää ihmettelyä. Jo kahdesta koirasta huolehtiminen vie aika paljon aikaa, ja koko katraaseen on käytetty iso osa talouden tuloista. Ja etenkin pentuina kovasti kärsineet Mini ja Sombra ovat luonteeltaan aika haastavia. Mutta kunnallisissa koira- ja kissatarhoissa löytöeläimiä lopetetaan, ja löytöeläinjärjestöissä sadat eläimet odottavat adoptiota vuosikausia, monet viettävät niissä koko elämänsä. Ja tietysti kodiksi asettuneesta eläimestä on vaikea luopuakin.

Meillä ei olisi yhtäkään lemmikkiä, jos niitä ei olisi noin vain ilmaantunut. Koirien kohdalla suora syy on ihmisten välinpitämättömyys ja etenkin Sombran kohdalla julmuus. Katukissojen holtiton määrä on myös tulosta vastuuttomuudesta. Harva leikkauttaa lemmikkejään ja niin koirat kuin kissatkin ulkoilevat omin päin. Jos saisin päättää, koko lemmikkibisnes lopetettaisiin. Siitä kärsii eläinten lisäksi myös ympäristö.

Julmuus ja välinpitämättömyys lemmikkejä kohtaan ilmentävät sitä, miten vääristynyt suhde meillä on eläimiin. Ne nähdään resursseina ja niiden arvo mitataan siinä, mitä ne tuottavat ihmisille: rahaa, hupia, ravintoa tai statusta. Eläinten hyödyntäminen on hiottu äärimmilleen, ja sen muotoja ovat esimerkiksi delfinaariot, tehotuotanto, turkistuotanto, trofeemetsästys ja pentutehtailu.

Lemmikkibisnes ja ruokatuotanto hyödyntävät kuvastoa, jossa eläimet näyttävät onnellisilta ja söpöiltä. Eläinten hyvinvointiin vetoamiseen ja niiden inhimillistämiseen tuottojen kasvattamiseksi on totuttu. Samaan aikaan eläinten kärsimykseen reagointi ja siitä seuraava toiminta leimataan kuitenkin vielä usein naiiviudeksi tai kiihkoiluksi.

Viimeisin eläintulokas asettui taloksi niin notkeasti, että kai sekin tänne jää. Olin huolissani siitä, miten varautunut, hampaitaan ja kynsiään epäröimättä käyttävä Mini suhtautuisi siihen. Ensin se murisi, mutta nyt kissat jo leikkivät keskenään ja Mini vaikuttaa muutenkin pirteämmältä. Reteä kissanpentu ei myöskään pelkää koiria eikä kania. Eikä Minin kanssa kasvanut kani sitä.

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.

”Rotujenväliset” parisuhteet, stereotypiat ja stigmat

Uskalsin vihdoin kartoittaa ”rotujenvälisiin” parisuhteisiin liittyvää keskustelua. Se alkoi huonosti. Suomeksi hakusanalla ”rotujenvälinen parisuhde” ei löydy oikeastaan mitään sellaista, mitä etsin.

Monikulttuurisista suhteista löytyy suomeksi enemmän keskusteluja. Mutta niistä ei nyt tässä ole kyse, vaan nimenomaan suhteista, joissa osapuolet edustavat eri ”rotuja”, ja etenkin niin, että toinen osapuoli on rodullistettu, toinen valkoinen. Monikulttuurisuus taas voi viitata vaikka kahden valkoisen, mutta erimaalaisen eurooppalaisen suhteeseen. Ja toisaalta suhde voi olla ”rotujenvälinen”, vaikka kyseessä olisikin kaksi suomalaista tai portugalilaista. Sanaa ”rotu” käytetään tässä tietenkin viittamaan sosiaalisiin konstruktioihin.

Ilmaisu ”rotujenvälinen” ei vaikuta olevan suomeksi vakiintunut, mikä kielii varmaankin ilmaisun kömpelyydestä, mutta myös siitä, että ilmiötä ei ole juuri (asiallisesti) käsitelty. Ilmaisu on käännös englanniksi ja portugaliksi yleisestä termistä ”interracial”. Kommenteissa sopii ehdottaa parempia ilmaisuja.

Tässä ilmaisun käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ”monikulttuurisiin” suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ”rotuaan” likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ”monikulttuurinen”, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.*

Rasismia, misogyniaa, eksotisointia

Tämä on henkilökohtainen teksti, jonka kirjoittamista olen vältellyt. Aihe on vaikea, sillä se on monella tavalla latautunut. Se, että asiasta ei ole suomeksi juuri kirjoitettu, ja se, että asetelma liittyy positiooni tämän blogin kirjoittajana, saivat lopulta siihen tarttumaan. Vaikka henkilökohtaisella tasolla suhteen ydin ei tietenkään ole ”rotujenvälisyys”, ympäristö muistuttaa siitä jatkuvasti. Ja vaikka lähtökohta on henkilökohtainen ja kokemukset pääosin Portugalista, haluan käsitellä asetelmaa laajemmasta näkökulmasta. Seuraa siis lista muutamista stereotypioista ja stigmoista, joita tällaisiin suhteisiin liittyy. Niissä limittyvät muun muassa valtasuhteet, rasismi, misogynia ja eksotisointi.

Kirjoitan suhteen valkoisen naispuolisen osapuolen näkökulmasta, vaikka kohdat vaikuttavat suhteen molempiin osapuoliin, eli myös mustaan puolisooni. En voi kaikesta keskustelusta huolimatta täysin tietää, millaisia paineita häneen näiden alla listattujen lisäksi kohdistuu, enkä voi hänen puolestaan puhua. Asetelma on myös (syystäkin) latautunut mustien/rodullistettujen naisten näkökulmasta, niin historiallisesta kuin eurosentristen ihanteiden ja etuoikeuksien näkökulmasta. Tästä näkökulmasta asiasta en voi myöskään oikeutetusti puhua, vaikka keskustelusta olenkin tietoinen.

Aiheet on rajattu myös niihin, jotka liittyvät suoraan ”rotujenvälisiin” suhteisiin. Siksi tässä ei sen enempää siitä, miten poliisi on kahteen otteeseen pysäyttänyt meidät ja katsonut vain puolisoni henkkarit. Tai siitä, miten helpotus suorastaan paistaa esimerkiksi pienten liikkeiden omistajien kasvoilta, kun he huomaavat, että mies on minun kanssani. Hän ei enää vaikutakaan potentiaaliselta ryöstäjältä.

”Rotujenvälisiä” suhteita on monenlaisia, eikä tässä ole tarkoitus kattaa niiden kirjoa. Ja asuinpaikka vaikuttaa näkökulmiin myös. Luulisin, että osa listan kohdista pätee, vaikka kyseessä olisi rodullistetun naisen ja valkoisen miehen suhde. Osa taas liittyy suoraan valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseen, mutta samasta asetelmasta on olemassa variaatio, joka liittyy käänteiseen asetelmaan. Ja sanottakoon nyt vielä se, että vaikka tätä suomalaisena kirjoitankin, olemme olleet Suomessa viiden vuoden aikana yhdessä kerran. Jos joitain asioita voikin yleistää, niin tuskin kaikkia. Sopii siis jakaa kommenteissa myös omia kokemuksia tai näkemyksiä. Blogissa julkaistaan ainoastaan asiallisia kommentteja.

”Huora!”

Turistikadulla Lissabonin keskustassa maassa kerjäämässä istuva valkoinen mies sylkäsi kohdallani ja kutsui huoraksi. Tilanne oli sellainen, että ainoa mahdollinen syy moiselle oli rinnallani kulkenut rodullistettu mies. Tämä oli ainoa kerta, kun joku reagoi suoraan avoimen vihamielisesti. Yleensä täällä reaktiot hillitään.

Hienovaraisempia reaktioita on vaikeampi tulkita. Kun jostain syystä päädyttiin puhumaan siitä, miten naapurin valkoinen mies välttelee minulle moikkaamista viimeiseen asti, välitön tulkinta oli se, että hän ajattelee että likaan ”rotuani”. En tietenkään tiedä miehen motiiveista (hänen vaimonsa kyllä juttelee meille molemmille, ja mieskin puolisolle), mutta kuvaavaa on se, miten tilanne täkäläisin silmin näyttäytyy. Samassa keskustelussa tuli puheeksi mustien miesten kanssa olevien valkoisten naisten oletettu ”helppous”, jossa kaikuvat seksistiset moraalistandardit.

Kun hain mahdollista taustalukemista Portugalista, ensimmäisenä tuli vastaa natsien keskustelupalsta. Siellä mietitään, miten ”rotujenväliset” suhteet voisi torjua. Erityisesti on puhe mustien miesten ja valkoisten naisten suhteista. ”En halua, että mustat miehet parittelevat naistemme kanssa”, siellä pohditaan. Tässä kiteytyy rasismin lisäksi ajatus naisista miesten omaisuutena. Ja se, miten keskustelu tällaisista suhteista keskittyy usein seksiin.

”Sillä on viidakkokuume”

Luin myös uudelleen taannoisen Imagen jutun, joka on otsikoitu seuraavalla tavalla: ”Mustaa valkoisella: Miksi seksi ulkomaalaisen miehen kanssa on parempaa”. Siinä kuvataan ”eroottista kulttuurivaihtoa” harrastavia naisia. ”Nyt tarkoitus on puhua siitä, mikä afrikkalaistaustaisissa miehissä sytyttää”, jutun pointti summataan. Siinä käy hyvin ilmi miten ja miksi ”rotujenvälisiin” suhteisiin liittyy niin voimakas seksualisointi.

Eksotisointi, ihan sama kuinka hyväntahtoinen, on esineellistämistä. Ja se perustuu pitkäikäisiin rasistisiin stereotypioihin. Mielikuvissa yhdistyvät voimakas maskuliinisuus, viriiliys ja kiehtova eksoottisuus. Lehtijutussa puhutaan primitiivisyydestä ja alkukantaisuudesta.

Juttua silloin ja nyt lukiessa tuntui työläältä, kun tietää itsekin tulevansa nähdyksi eksotiikannälkäisen ja essentialisoivan joukon jatkeena. Lienee sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa myös suhteen toista osapuolta.

”Ole varovainen!”

Olin ollut Lissabonissa vähän aikaa ja juttelin baarissa ystävän kanssa. Opiskeltiin samassa yliopistossa, olin ehkä 25-vuotias. Valkoinen, minua vanhempi portugalilainen nainen tuli varoittamaan ja käski pyytää apua, jos tilanne menisi hankalaksi. Miksi? Koska juttukaveri oli tummaihoinen. Kyseessä oli siis se, että naiivi valkoinen nainen olisi väistämättä potentiaalinen hyötyä tavoittelevan mustan miehen uhri.

Asetelma heijastaa rodullistettujen miesten ja valkoisten naisten kanssakäymiseen liittyviä stereotypioita. Valkoinen nainen näyttäytyy hupakkona, joka ei osaa huolehtia itsestään ja joka ei tiedä, miten mustat miehet pettävät, haluavat hyötyä hänestä taloudellisesti tai ovat tämän kanssa statussyistä. Mies näyttäytyy taas laskelmoivana onnenonkijana. Lienee taas sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa suhteen molempia osapuolia. Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti.*

”Tykkään rotujenvälisistä pariskunnista”

Sellaisiakin ihmisiä on, jotka kertovat ilahtuvansa nähdessään tällaisen pariskunnan. Kommentti siitä, että nämä suhteet ovat jonkinlainen tie ulos rasismista, on kai tarkoitettu kivaksi. ”Puolisoni on musta” -lause kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan ”Minulla on mustia kavereita” -lauseen kanssa. Se, että valkoinen on suhteessa rodullistetun kanssa ei tee valkoisesta vähemmän valkoista, poista etuoikeuksia, eikä ole todiste rasismin poissaolosta.

Olen kuullut ”rotujenvälisessä” suhteessa olevan valkoisen naisen valittelevan oman lapsensa hiuslaatua. ”Hän näyttää aamulla sähköiskun saaneelta, eikä hiuksia saa millään kuriin”, hän kommentoi lapsen kuullen. Toinen, meidän molempien kuulleen, sanoi ettei ikinä tekisi lasta valkoisen miehen kanssa. ”Mulatit ovat niin kauniita”, tyyppi sanoi ja näytti ensimmäisen tyttärensä kuvan kännykästään. (Ei, sana ei täälläkään ole korrekti.)

”Saisitte kauniin lapsen!”

Yllä mainittu tyyppi ei ole mieltymyksineen yksin. Kirjoitin jo aikaisemmin kommenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomat saavat kuulla. Mainitsin esimerkkinä vetoamisen siihen, että lapsestamme tulisi kaunis. Se nyt ei missään tilanteessa ole järkevä syy hankkia jälkeläisiä, mutta tässä yhteydessä ”kauneudella” on myös latautunut merkitys.

Se viittaa suhteen rodullistettua osapuolta vaaleampaan ihoon, sopivalla tavalla kiharaan tukkaan ja vihreisiin silmiin. Se on toisaalta eksotisointia, mutta kielii myös vaaleamman ihon suosimisesta ja osoittaa, miten kauneusihanteet ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja.

Eroon myyteistä, stigmoista ja stereotypioista?

Niin sanottuihin rotujenvälisiin suhteisiin kohdistuvat ennakkoasenteet, myytit ja leimat ovat sinänsä pieni ongelma, mutta ne heijastavat laajempia asetelmia. Suhtaudun epäillen siihen, että tällaisten suhteiden yleistyminen kielisi rasismin hiipumisesta. Niin kauan, kun yhteiskunta on epätasa-arvoinen, eikä rakenteellisesta rasismista ja eurosentrismistä kauneusihanteineen sekä eksotisointineen ei ole päästy, on neutraali suhtautuminen esimerkiksi valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseenkin mahdotonta. Suhtautuminen tällaisiin suhteisiin on myös yksi osoitus siitä, miten antirasismin on oltava feminististä, ja feminismin antirasistista.

 

– – –

Lisäyksiä ja korjaus 6.5.2016:

*Perusteltu sanan ”rotujenvälinen” käyttämistä aiheesta käytyjen keskustelujen myötä, ja lisätty lainausmerkit ilmaisulle, jotta käy ilmi ”rotu”-sanan käyttö sosiaaliseen konstruktioon viittaavana. Eikä siis biologisena terminä.

*Korjattu lause ”Siinä yhdistyvät rasismi ja seksismi” lauseeksi ”Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti” selkeyden vuoksi.

Keskustelua on summattu ”Saako sanaa ’rotu’ käyttää?” -bloggauksessa.

Pienituloisen pelastus: solidaarinen ja yhteisöllinen raharinki

Perustettiin puoli vuotta sitten ystävien kanssa säästöjärjestelmä, tai kiertävä lainaussysteemi. Malli on lainattu entisten Portugalin siirtomaiden naisilta. Mosambikissa perinteinen järjestelmä kulkee nimellä xitique, Angolassa sitä kutsutaan kixikilaksi. Sama systeemi on varmasti käytössä monissa maailman kolkissa, mutta nämä olivat meille läheisimmät esimerkit. Kyseessä on eräänlainen epämuodollinen mikrolainajärjestelmä, jonka turvin esimerkiksi monet toreilla myyjinä toimivat naiset ovat onnistuneet kohentamaan olojaan.

Homma toimii niin, että kootaan ryhmä, jonka jokainen jäsen laittaa kassaan säännöllisesti tietyn rahasumman. Jäsenet saavat vuorotellen nostaa kertyneen summan, joka mahdollistaa isompien hankintojen tekemisen.

Perinteisesti järjestelmä on ollut käytössä niillä, joilla on pienet tulot ja joilla ei välttämättä edes ole pankkitiliä. Ja tietenkin lainan korottomuus tekee systeemistä houkuttelevan. Erityisesti sitä ovat harjoittaneet naiset, mutta myös perheet ja suvut. Mosambikissa perhepiirissä järjestelmää käytetään esimerkiksi kodinkoneiden hankintaan. Kun on aika ostaa tarvittu laite, pidetään myös yhteishenkeä vahvistavat kemut.

Portugalissa Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa järjestelmä oli käytössä myös, kun tänne entisistä siirtomaista tulleet rakensivat kotejaan. Kukin sai vuorollaan käyttöön isomman summan, jolla sai edistettyä rakennustöitä merkittävästi. Sitä voi ajatella osana Djunta Mo -henkeä: kirjaimellisesti kapverdeläinen ilmaisu tarkoittaa käsien yhteen laittamista, käytännössä voimien yhdistämistä.

Seinämaalaus Cova da Mourassa.
Seinämaalaus Cova da Mourassa.

Meitä on ryhmässä 12 ja joka kuukausi 11 henkilöä lisää kassaan 50 euroa. Potin nostaja jättää kassaan pienen summan. Se toimii turvana silloin, jos joku ei pysty aikataulussa pysymään. Tästä rahastosta voi myös tarpeen tullen lainata rahaa, jos jollekin ryhmän jäsenistä tapahtuu jotain yllättävää rahaa vaativaa. Olemme kaikki sen verran pienituloisia, että näin kertyvällä summalla on jo merkitystä arjessa. Kassan turvin on ainakin korjattu yksi auto, selvitty palkattomasta joululomasta ja vauhditettu pienen kaupan toimintaa. Tietenkin järjestelmää voi myös käyttää jonkinlaisen yhteistoiminnan järjestämiseen, jolloin summalla tehdään yhteisesti sovittuja hankintoja tai katetaan kuluja.

Vuorot sovittiin etukäteen, ja niissä huomioitiin kunkin jäsenen toiveet. Tarpeen tullen niitä voidaan myös muokata, mutta toistaiseksi ei ole ollut tarvetta. Jonkinlaisia tuloja kaikilla on toki oltava, jotta homma ei kaadu alkuunsa. Ja tietenkin olisi mukavampaa, jos kukaan ei olisi niin vähätuloinen, että tällaisia järjestelmiä tarvittaisiin. Mutta yhteiskunnallista muutosta odotellessa raharingistä on hyötyä.

Rahat toimitetaan kassanhoitajalle käteisenä, jolloin järjestelmällä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Tosin kiireet ovat johtaneet siihen, että koko ryhmä ei vielä kertaakaan ole onnistunut tapaamaan maksupäivänä ja viettämään aikaa yhdessä. Kierroksen loputtua päätetään, mitä kassaan kertyneellä rahalla tehdään. Ne voidaan jakaa takaisin, mutta niillä voi myös järjestää juhlat!

Vaikka systeemissä on riskinsä, se on toiminut nyt moitteettomasti jo puoli vuotta. Kaikki ovat maksaneet ja saaneet osuutensa. Yhteisestä päätöksestä lainattiin myös pieni summa rahaa ryhmän ulkopuoliselle ystävälle, joka ei ollut saanut laskujaan maksettua ja jonka sähkö uhattiin katkaista. Hänkin maksoi jo lainasumman takaisin. Ja jos ei olisi maksanutkaan, menetys kutakin henkilöä kohtaan ei olisi ollut kovin suuri.

Järjestelmä myös vaatii luottamusta, sitoutumista, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Se tukee taloudellista autonomiaa: rinki mahdollistaa itsenäisen hankintojen tekemisen tai toiminnan ilman pankkilainaa, pikavippiä, ylhäältä alas suuntautuvaa apua tai hyväntekeväisyyttä. Turvakassa taas auttaa tarpeen tullen selviämään yllättävistä käänteistä pienemmin seurauksin. Ei tarvitse esimerkiksi viivytellä rahan takia hammaslääkäriin menoa, tai maksuvaikeuksien vuoksi jäädä ilman vettä tai sähköä (joiden uudelleen asentaminen tietenkin maksaa).

Uskallan puolen vuoden kokemuksen perusteella suositella raharingin perustamista muillekin, vaikka penniä ei edes tarvitsisi jatkuvasti venyttää. Säästämisessä on ihan eri meininki, kun ei säästä ainoastaan omaksi hyödykseen. On myös kivaa tietää, milloin oman pottinsa saa. Ja joka kerta, kun joku nostaa kassan, tulee hyvä ja vähän ylpeäkin olo.