Apua luovaan työskentelyyn

Joskus käy niin, että ihan vahingossa saa vastauksia kysymyksiin, joita ei oikeastaan tiennyt miettineensäkään. Eilen kävi niin.

Saksassa asuva portugalilainen taitelija Grada Kilomba on ensimmäistä kertaa käymässä Lissabonissa  kutsuttuna taiteilijana, eikä vain perhettään tapaamassa. Aihepiiri selittää sitä, miksi Kilomban töitä on nähty lähinnä muualla kuin hänen kotimaassaan. Hän käsittelee esimerkiksi rotua, kolonialismia ja sukupuolta. Keskeinen teema on dekolonisaatio ja irrottautuminen valkoisesta, patriarkaalisesta ja kolonialistisesta kaanonista.

Kilomba oli eilen haastateltavana lissabonilaisessa teatterissa. Kirjoitan keskustelun olennaisimmista osista huomenna ilmestyvässä Rapportin jutussa, mutta haluan jakaa blogissa yhden asian, joka ei oikein liity huomiseen juttuun.

Psykologiaakin opiskellut Kilomba on työskennellyt myös professorina. Yleisökysymykseen vastatessaan Kilomba kertoi ohjeistaneensa oppilaitaan aina miettimään sitä, minkälaisesta paikasta/tilasta käsin he tekevät työtään. Työ voi syntyä vaikka raivon tai häpeän tilasta käsin, hän kuvaili.

Kilomban paikkaan/tilaan liittyvä kommentti oli lyhyt, mutta se sai miettimään omaa kirjaprojektia uudella tavalla. Sen kanssa on ollut hankala kausi. Se kuuluu asiaankin, mutta tilanne alkoi tuntua turhauttavalta.

Olin tietoinen paikasta, josta käsin kirjoitan, mutta se oli jäänyt yleisten kategorioitten tasolle. Olin miettinyt esimerkiksi valkoisuutta ja sukupuolta, mutta en henkilökohtaisempaa ”paikkaa”. Kilomban kommentista lähtenyttä prosessia on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta se auttoi hahmottamaan sitä, miksi ja minkälaisesta tilasta käsin tällaiseen projektiin rupesin, ja millainen rooli sillä on omassa elämässäni.

Lopputuloksessa prosessi tuskin tulee konkreettisesti näkymään, mutta se avasi omaa suhdetta kirjaani, mikä taas auttaa kirjoittamisessa. Tiedän, että tämän asian miettimisestä olisi ollut hyötyä väitöskirjaakin aloittaessa.

Luulen, että ”paikan” miettiminen auttaa avaamaan sitäkin, minkälaiset kysymykset ovat työn lähtökohtana. Ajatus uusien kysymysten luomisesta vastausten etsimisen sijaan toistui Kilomban puheissa. Metodi liittyy Kilomban ajatukseen siitä, että hänen täytyy luoda uusia välineitä oman (mustan, kolonisoidun naisen) historiansa ymmärtämiseksi. Sitä ei voi ymmärtää tai kuvata kolonialistisen ja patriarkaalisen kaanonin välineiden avulla.

kilomba

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Paluu Porvooseen

toivola

Luin joku aika sitten Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan. Siitä tuli erikoinen kokemus, syistä joita en osannut odottaa. En tiennyt, että ollaan käyty samoja kouluja Porvoossa, ja kirja toi mieleen muistoja omista yläasteajoista.

Sillä Porvoolla ei ollut mitään tekemistä somien ranta-aittojen ja idyllisen vanhan kaupungin kanssa. Aika kiteytyy muistoon kouluun vievän bussin odottamisesta aamuvarhain pimeällä bussipysäkillä pakkasessa. Pipoa ei käytetty, huolimattomasti kuivatut hiukset jäätyivät.

Kun Toivola kirjoittaa, miten ”[m]ankit, pilottitakit, Marlin helmeilevä omenaviini ja fritsut eivät riittäneet, unelmat veivät kauas Porvoon maalaiskunnasta”, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Yläasteen ruokala oli iso ja siellä syötiin pinoittain margariinilla päällystettyä näkkäriä ja juotiin rasvatonta maitoa kaikkien ruokien kanssa. Vihasin liikuntatunteja ja haaveilin olevani joku muu jossain muualla.

Oppilaita oli monta sataa Porvoon maalaiskunnan eri kolkista. Väki (niin opettajat kuin oppilaatkin) oli homogeenistä, ja jos oli konflikteja välttelevää sorttia, piti ahtautua tiukkaan muottiin.

Samoja tunkkaisen värisiä käytäviä minua ennen kulkeneen Toivolan kirjasta käy ilmi, miten raakaa se on ollut niille, jotka eivät syystä tai toisesta muottiin voineet mukautua, vaikka olisivat halunneetkin.

Matka äidinkielen tunnilta ruotsin tunnille tuntui loputtomalta. Tyypit istuivat joukolla pitkien käytävien reunoja, useimmat selkä seinää vasten, jalat suorana edessään. Kun molemmin puolin istui porukkaa, jäi kulkuväylä keskellä todella kapeaksi. Joidenkin mielestä hauskinta puuhaa oli tehdä esteitä eteenpäin pyrkivien tielle tai työntää viime hetkellä jalka kulkijan eteen, jolloin seurauksena oli tasapainon menettäminen ja kaatuminen vatsalleen keskelle käytävää.

Minkään sortin diversiteetistä tai inklusiivisuudesta ei myöskään ollut tunneilla puhe. Sen sijaan muistan kyllä ylitseampuvan, päihderiippuvaisia epäinhimillistävän huumevalistuksen. Ja saatananpalvontapelottelun, joka silloinkin vaikutti tosi oudolta.

Toivola lähti lopulta New Yorkiin, minä päädyin Lissaboniin. Tunnistan Toivolan kuvaileman ristiriitaisen tunteen siitä, miten irrottautuminen tutuista kuvioista oli vähän hankalaa, mutta etenkin vapauttavaa.

[O]sa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. Erilaisia ihmisiä tekemässä samoja asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä. (…) Siitä huolimatta ihmiset elävät ja selviytyvät samojen lainalaisuuksien armoilla. 

Suosittelen Jani Toivolan kirjaa muillekin kuin Porvoon kasvateille. Ja lähetän terveisiä ystäville, joiden ansiosta Porvoosta on paljon hyviäkin muistoja.

Kirja ilmestyi viime vuonna ja sen on kustantanut Siltala.

Valkoisuudesta (I)

kirsikka
Keikalta tarttui mukaan myös kevään merkkejä.

Käveltiin juttukeikan jälkeen kohti juna-asemaa lähiöstä, jonne 2000-luvun alussa siirrettiin paljon asukkaita puretuista naapurustoista. Niiden asukkaat olivat pääosin romaneja tai kapverdeläistaustaisia, kuten haastateltavakin.

Matkaseuralainen oli mukana moikkaamassa tuttua haastateltavaa ja viemässä oikeaan paikkaan. Kortteli on aika kaukana Amadoran juna-asemalta. Ensin kävellään ison ja vilkkaan puiston läpi, sitten kiivetään kerrostalojen välissä ylämäkeä.

Rakennusten pohjakerroksissa on liikkeitä, jotka kertovat kansainvälisen Amadoran asukkaista: monissa myydään angolalaiseen ja kapverdeläiseen ruokaan tarvittavia raaka-aineita. Ja no, portugalilaiset pikkumarketit näyttävät vähän vankiloilta, kun ikkunoiden edessä on tiiviit kalterit. Yhden näyteikkunassa ja ovella oli selvän viestin välittävät sammakkopatsaat.

Kun paikan päälle pääsee, pitää vielä muistaa mihin kaikista niistä samannäköisistä kosteuden harmaannuttamista korkeista kerrostaloista pitää mennä, jotta pääsee oikean tyypin luokse.

Juttukeikka oli kestänyt useamman tunnin ja siitä suuri osa oli ollut odottelua, eikä hommaa saatu edes valmiiksi. Sellaista se on täällä aika usein. Kaveri kysyi, että minkälainen fiilis keikasta jäi.

Sanoin jotain siitä, miten tulen aina näillä reissuilla kovin tietoiseksi itsestäni. Tuntuu, että sanomisia ja tekemisiä tarkkaillaan. Joudun jatkuvasti osoittamaan, etten ole uhka, ja että olen luotettava. (Se on tietty paitsi ymmärrettävää, myös tärkeää, koska toimittajilla on ollut iso rooli Lissabonin mustien lähiöiden leimaamisessa ja stereotypioiden ylläpitämisessä.)

Ohipuhumistakin sattuu. Sanat suunnataan toiselle henkilölle, vaikka ne liittyvät epäsuorasti minuun ja läsnäolooni. On luontevampaa puhua toiselle tyypille, jonka kanssa on (oletetusti) enemmän yhteistä. Samalla osoitetaan (ei välttämättä tarkoituksella), että kuka on ulkopuolinen. Erotun joukosta, mutta olen samalla myös vähän näkymätön.

– Just sellaista on olla musta Portugalissa, kaveri kommentoi.
– Joka päivä, kaikissa julkisissa tiloissa.

 

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi myös Facebookissa, Twitterissä ja Instassa.

Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.

Mafalala virkoaa sittenkin

Tässä meni yli kaksi kuukautta bloggaamatta. Tauko ei ollut suunniteltu, vaan se syntyi työkiireiden ja blogin suuntaan liittyvän tuskailun tuloksena. Jälkimmäinen liittyy osittain samoihin asiohin, joita Veikka Lahtinen nosti esiin bloginsa viimeisessä jutussa, ja joita Linkulla Riossa -blogin eilen päättänyt Irakin käsitteli. Ymmärrän molempia hyvin.

Olen myös vähän oudossa paikassa tämän hankkeen kanssa. Bloggaan suomeksi, mutta en ole asunut Suomessa yli 10 vuoteen. Vaikka tietenkin seuraan mediaa, käyn siellä ja teen sinne töitä, Suomi on jo aika vieras paikka. Se liittyy myös kaikkeen siihen, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut täällä. Etenkin aika Cova da Mourassa on voimistanut oloa siitä, että tulen Suomeen aina todellisuudesta, joka on sieltä käsin katsottuna kaukainen. Ja toisin päin.

Jonkinlainen (etuoikeutettu, vapaaehtoinen) muukalaisuus on mielenkiintoinenkin tila, sillä se pakottaa katselemaan asioita monelta kantilta, sen myötä joutuu jatkuvasti hakemaan paikkaansa ja temppuilemaan kielten kanssa. 103-vuotias Aino Karttunen kiteytti Hesarissa: ”Jos vain tuijottaa siihen, minkä itse näkee parhaiten, eihän se mitään ajatuselämää rikastuta.”

Oman kerroksensa tähän kaikkeen lisää se, että asun paikassa jossa on vähän muita valkoisia ja joka on kaiken muun lisäksi myös antirasistisen vastarinnan tila. Siitä syntyy kaikenlaisia ulkoisia ja sisäisiä jännitteitä. Blogista on tullut tärkeä keino miettiä näitä asioita viemättä tilaa toiminnassa täällä, mutta toisaalta mietin jatkuvasti, onko Mafalalakaan sille oikea paikka.

Mafalalasta on tullut myös feministinen tila. Ympäristö on monin tavoin konservatiivinen, etenkin mitä sukupuolirooleihin tulee. Sitä jaksaa paremmin, kun on oma tila jossa käsitellä asioita kaikessa rauhassa. Blogi myös ajaa etsimään kaikenlaista tietoa ja hyödyntämään aina välillä opiskelujen myötä hankittua tietoa. Tietysti Mafalala on myös yksi tapa ottaa kantaa maailmanmenoon ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, eikä pelkkä oman henkilökohtaisen pohdinnan ja kasvun tila.

Tuskailua on lisännyt myös omaan bloggaajan ”ääneen” kyllästyminen, sen vangiksi jääminen ja koko rupeaman individualistisuus. Mutta kun en halua lopettaa bloggaamista, koitan venyttää Mafalalan rajoja. Ensi vuoden teema blogissa (ja muutenkin) on lainattu kirjailija Marlon Jamesilta: ”[I]t’s a weird thing teaching yourself freedom. It sounds so weird, but we actually do have to do it”. Mutta blogin aihepiiri pysyy kyllä ennallaan!

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista. Sitä käsittelin aiemmassakin bloggauksessa.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.