Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Aamuyön lapsilla on uusi Facebook-sivu

Yritin vaihtaa blogin Facebook-sivun nimeä vanhasta Mafalalasta Aamuyön lapsiin. Se ei onnistunut, enkä halunnut ylläpitää sivua blogin vanhalla nimellä, joten päätin lopulta luoda blogille uudet sivut.

Uuden sivun osoite on fb.com/aamuyonlapset. Olisi ihanaa, jos blogin seuraajat siirtyisivät tuohon uuteen osoitteeseen. Ja tietysti uudetkin seuraajat ovat tervetulleita! Jaan siellä bloggausten lisäksi kaikenlaisia Aamuyön lasten aihepiiriin liittyviä juttuja.

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin sivun vasemmasta alalaidasta tai sivun yläosassa näkyvän valikon avaamalla.  Jaan postaukset yleensä Twitterissäkin, Instassa voi seurata myös.

Paluu Porvooseen

toivola

Luin joku aika sitten Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan. Siitä tuli erikoinen kokemus, syistä joita en osannut odottaa. En tiennyt, että ollaan käyty samoja kouluja Porvoossa, ja kirja toi mieleen muistoja omista yläasteajoista.

Sillä Porvoolla ei ollut mitään tekemistä somien ranta-aittojen ja idyllisen vanhan kaupungin kanssa. Aika kiteytyy muistoon kouluun vievän bussin odottamisesta aamuvarhain pimeällä bussipysäkillä pakkasessa. Pipoa ei käytetty, huolimattomasti kuivatut hiukset jäätyivät.

Kun Toivola kirjoittaa, miten ”[m]ankit, pilottitakit, Marlin helmeilevä omenaviini ja fritsut eivät riittäneet, unelmat veivät kauas Porvoon maalaiskunnasta”, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Yläasteen ruokala oli iso ja siellä syötiin pinoittain margariinilla päällystettyä näkkäriä ja juotiin rasvatonta maitoa kaikkien ruokien kanssa. Vihasin liikuntatunteja ja haaveilin olevani joku muu jossain muualla.

Oppilaita oli monta sataa Porvoon maalaiskunnan eri kolkista. Väki (niin opettajat kuin oppilaatkin) oli homogeenistä, ja jos oli konflikteja välttelevää sorttia, piti ahtautua tiukkaan muottiin.

Samoja tunkkaisen värisiä käytäviä minua ennen kulkeneen Toivolan kirjasta käy ilmi, miten raakaa se on ollut niille, jotka eivät syystä tai toisesta muottiin voineet mukautua, vaikka olisivat halunneetkin.

Matka äidinkielen tunnilta ruotsin tunnille tuntui loputtomalta. Tyypit istuivat joukolla pitkien käytävien reunoja, useimmat selkä seinää vasten, jalat suorana edessään. Kun molemmin puolin istui porukkaa, jäi kulkuväylä keskellä todella kapeaksi. Joidenkin mielestä hauskinta puuhaa oli tehdä esteitä eteenpäin pyrkivien tielle tai työntää viime hetkellä jalka kulkijan eteen, jolloin seurauksena oli tasapainon menettäminen ja kaatuminen vatsalleen keskelle käytävää.

Minkään sortin diversiteetistä tai inklusiivisuudesta ei myöskään ollut tunneilla puhe. Sen sijaan muistan kyllä ylitseampuvan, päihderiippuvaisia epäinhimillistävän huumevalistuksen. Ja saatananpalvontapelottelun, joka silloinkin vaikutti tosi oudolta.

Toivola lähti lopulta New Yorkiin, minä päädyin Lissaboniin. Tunnistan Toivolan kuvaileman ristiriitaisen tunteen siitä, miten irrottautuminen tutuista kuvioista oli vähän hankalaa, mutta etenkin vapauttavaa.

[O]sa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. Erilaisia ihmisiä tekemässä samoja asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä. (…) Siitä huolimatta ihmiset elävät ja selviytyvät samojen lainalaisuuksien armoilla. 

Suosittelen Jani Toivolan kirjaa muillekin kuin Porvoon kasvateille. Ja lähetän terveisiä ystäville, joiden ansiosta Porvoosta on paljon hyviäkin muistoja.

Kirja ilmestyi viime vuonna ja sen on kustantanut Siltala.

Valkoisuudesta (I)

kirsikka
Keikalta tarttui mukaan myös kevään merkkejä.

Käveltiin juttukeikan jälkeen kohti juna-asemaa lähiöstä, jonne 2000-luvun alussa siirrettiin paljon asukkaita puretuista naapurustoista. Niiden asukkaat olivat pääosin romaneja tai kapverdeläistaustaisia, kuten haastateltavakin.

Matkaseuralainen oli mukana moikkaamassa tuttua haastateltavaa ja viemässä oikeaan paikkaan. Kortteli on aika kaukana Amadoran juna-asemalta. Ensin kävellään ison ja vilkkaan puiston läpi, sitten kiivetään kerrostalojen välissä ylämäkeä.

Rakennusten pohjakerroksissa on liikkeitä, jotka kertovat kansainvälisen Amadoran asukkaista: monissa myydään angolalaiseen ja kapverdeläiseen ruokaan tarvittavia raaka-aineita. Ja no, portugalilaiset pikkumarketit näyttävät vähän vankiloilta, kun ikkunoiden edessä on tiiviit kalterit. Yhden näyteikkunassa ja ovella oli selvän viestin välittävät sammakkopatsaat.

Kun paikan päälle pääsee, pitää vielä muistaa mihin kaikista niistä samannäköisistä kosteuden harmaannuttamista korkeista kerrostaloista pitää mennä, jotta pääsee oikean tyypin luokse.

Juttukeikka oli kestänyt useamman tunnin ja siitä suuri osa oli ollut odottelua, eikä hommaa saatu edes valmiiksi. Sellaista se on täällä aika usein. Kaveri kysyi, että minkälainen fiilis keikasta jäi.

Sanoin jotain siitä, miten tulen aina näillä reissuilla kovin tietoiseksi itsestäni. Tuntuu, että sanomisia ja tekemisiä tarkkaillaan. Joudun jatkuvasti osoittamaan, etten ole uhka, ja että olen luotettava. (Se on tietty paitsi ymmärrettävää, myös tärkeää, koska toimittajilla on ollut iso rooli Lissabonin mustien lähiöiden leimaamisessa ja stereotypioiden ylläpitämisessä.)

Ohipuhumistakin sattuu. Sanat suunnataan toiselle henkilölle, vaikka ne liittyvät epäsuorasti minuun ja läsnäolooni. On luontevampaa puhua toiselle tyypille, jonka kanssa on (oletetusti) enemmän yhteistä. Samalla osoitetaan (ei välttämättä tarkoituksella), että kuka on ulkopuolinen. Erotun joukosta, mutta olen samalla myös vähän näkymätön.

– Just sellaista on olla musta Portugalissa, kaveri kommentoi.
– Joka päivä, kaikissa julkisissa tiloissa.

 

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi myös Facebookissa, Twitterissä ja Instassa.

Mafalala muutti ja on nyt Aamuyön lapset

inhaca

Kirjoitin Mafalalaa Imagelle melkein vuoden, ja jossain vaiheessa aloin taas kaivata omaa tonttia. Se on nyt tässä!

Vaikka kukaan ei minkäänlaisia rajoja blogille asettanutkaan, Imagen sivuille kirjoittaminen alkoi tuntua rajoittavalta. Sitten ei enää oikein huvittanut kirjoittaa, vaikka kaikenlaisia juttuja pyörikin mielessä. Ja no, täällä ei ole mainoksia, eikä ole paineita seurata lukijamääriäkään.

Blogin nimi on myös uusi. Mafalalan käyttäminen blogin nimenä alkoi tuntua kyseenalaiselta jo aikaa sitten. Se on naapurusto Mosambikin pääkaupungissa Maputossa, ja valitsin nimen sen kirjallisten ja antikolonialististen viittausten vuoksi. Olin tuolloin juuri palannut Mosambikista ja kirjoitin väikkäriä mosambikilaisesta kirjallisuudesta. Siitä on melkein viisi vuotta.

Uusi nimi viittaa portugalilaisen Zeca Afonson lauluun, josta tulee mieleen ensimmäiset vuodet Lissabonissa. Ja aamuyöt on muutenkin aika ihania!

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Facebookissa voi myös seurata edelleen, ja jaan postaukset yleensä Twitterissäkin.

Muovipussin alta paljastui valvontakamera

Cova da Moura
Kotikatu.

Ennen joulua kotikadun alkupäähän kaivettiin syvä kuoppa. Sitten yhtenä aamuna kuoppaan oli ilmestynyt katuvalojen yläpuolelle asti ulottuva tolppa. Vähän ajan päästä tolpan huipulle ilmestyi sininen muovipussi. Nyt pussi on hävinnyt ja meitä valvotaan.

Ei se tosin ollut suuri yllätys. Kirjoitin lokakuussa jättimäisestä pinkillä tehostetusta kyltistä Cova da Mouran edustalla. Siinä komeili leveästi hymyilevä valkoinen perhe. Mainoksessa luvataan turvaa kaikille, ja kyltin alalaidan tekstistä selviää, että perheen onnen aihe on valvontakamerat. Lehdissä kerrottiin, että Amadorasta tulee maan tarkimmin valvottu kaupunki ja kaupunginjohtaja kertoi 2 miljoonan euron investoinneista turvakameroihin.

Ja jos kameroiden on määrä luoda turvallisuutta, totta kai niitä on nyt maan pahamaineisimman naapuruston sisäänkäyntien tuntumassa. Mietittiin sitten, mitä kameralle lähiöstä tallentuu.

Yöllä näkyy ennen kaikkea katukissoja ja varmaan muutama itsenäisesti ulkoileva koira roskisten tuntumassa. Ja isoja rottia. Aamulla ennen auringonnousua ilmestyvät ensimmäiset ihmiset. Yhdet jäävät odottamaan bussia aivan valvontakameran eteen, toiset kävelevät juna-asemalle vähän matkan päähän. Sitten on vielä niitä, jotka odottavat tien pielessä kyytiä rakennustyömaalle.

Kun aurinko nousee, muutaman vanhemman herran joukko kokoontuu kadun alkupään rappusille istuskelemaan ja nauttimaan lämmöstä (talot ovat näin talvisin kosteita ja hyisiä). Vähän myöhemmin kameralle tallentuvat meidän koirat ja me. Samoihin aikoihin kadulle ilmaantuu vanhempia, jotka vievät lapsia kouluun.

Parturi avaa ovensa puoli kymmenen tienoilla. Se on suosittu, joten kadulla on aina väkeä odottamassa vuoroaan. Rappusilla istuu usein muutama tyyppi pyyhe harteillaan odottamassa hiusvärin vaikutusta.

Sitten on naapurin iäkkään Herra Tuin vuoro. Hän kävelee keskellä tietä hyvin hitaasti kävelykepin kanssa ostamaan lottokupongin ja juomaan maitokahvin. Muutaman kerran viikossa kuvaan tulee kaikkien vastaantulevien kanssa suustaan kiinni jäävä, karvalakkia pitävä kadunlakaisija. Postimies ei koskaan tule maanantaisin, vaikka hänen pitäisi. Tiistaista perjantaihin hän tekee kierroksensa puolen päivän aikaan.

Vähän ennen lounasaikaa naapuriravintolaa pyörittävän perheen vanhin poika on saanut pestyä ravintolan lattian ja raahaa ison grillin ja hiilipussin kadunlaitaan ja alkaa viritellä tulta. Sitten aamuyöstä töihin lähteneet naiset palaavat töistä, usein muutaman naisen ryhmässä rupatellen. Lapset haetaan koulusta kotiin. Isommat lapset kantavat painavan näköisiä reppuja ja maleksivat mäkeä hitaasti ylös.

Poliisit ajavat mäkeä ylös joko uhittelevana joukkona suuressa sinisessä autossa tai sitten siviiliasuissa pienessä kotterossa. Portugalin kehutun huumepolitiikan toteutuksen puutteet tallentuvat myös: juna-asemalla yönsä viettävät päihderiippuvaiset kulkevat ohi kaupitellen mitä ovat myytäväksi sattuneet löytämään. Monet ovat käyneet vuosien mittaan tutuiksi, joten kuulumisiakin vaihdetaan. Jotkut tekevät pientä korvausta vastaan palveluksia Cova da Mouran iäkkäämmille asukkaille.

Aurinkoisina päivinä naiset kulkevat myymässä syötävää: kakkua, munkkeja, keitettyä maissia ja kalapasteijoita. Guineabissaulainen herra myy torakkamyrkkyä, sim-kortteja, alushousuja ja sukkahousuja. Iäkäs, salamyhkäinen nainen kulkee hitaasti ylös vetäen perässään laukkua. Laukussa on erinäisiä terveyttä kohentavia yrttejä ja suitsukkeita.

Alkuillasta rakennustyömailta palaavat kotiin miehet maalitahraisissa housuissaan. Osa on pysähtynyt ensin juomaan oluen bussipysäkin lähellä olevaan kahvilaan. Lapset ajavat mäkeä alas pyörällä pelottavan lujaa vauhtia autoja väistellen.

Viimeisenä kadulla kulkevat joko me koirien kanssa tai kylän suosituin lukkoseppä-putkimies-sähkömies, joka polkee mäkeä ylös yllään talvihaalari jonka selkään on kirjoitettu hänen nimensä: Best Of.

Myrkylliset kauneusihanteet

Mielessäni kummittelee vieläkin naistenlehdistä esiteininä lukemiani ohjeita erilaisille vartalotyypeille sopivasta pukeutumisesta ja oikeasta tavasta nyppiä kulmakarvat. Yläasteella luulin, että kukaan ei voisi tykätä minusta, koska iho ei ollut kirkas ja hiukset taipuivat aina väärään suuntaan. Meikkasin teinistä 29-vuotiaaksi joka päivä ihmisten ilmoille lähtiessäni. Sinänsä siinä ei tietysti ole mitään väärää, mutta en erityisesti tykkää meikkaamisesta.

Vieläkin sisäistä normivahtia joutuu joskus vaientamaan. Se saa pontta esimerkiksi mediasta ja mainoksista. Vaikka tiedän ihan hyvin, että ulkonäkö ei ole ihmisessä se tärkein asia, ja että tyytymättömyyden, tarpeiden ja harvojen saavutettavissa olevien ideaalien luominen on osa kauneusbisnestä, on vaikea olla paineista täysin vapaa. Edelleen joudun muistuttamaan itselleni, että jos kokeilen sovituskopissa huonosti istuvaa vaatetta, se ei johdu siitä että kehossani olisi vikaa.

Luulen, että en ole ainoa, joka joutuu opettamaan itseään vapaaksi normeista ja ihanteista. Itseään kohtaan saattaa olla ihan ohimennen julma tavalla, jota ei keneenkään muuhun kohdistaisi. Se aiheuttaa vähintään pahaa mieltä.

Itsensä hyväksyminen on helpottavaa, mutta radikaaliakin. Raaoissa kauneusihanteissa ovat läsnä seksismi, heteronormatiiviset sukupuoliroolit ja oletus normia noudattavasta kehosta. Niihin liittyvät käsityksiin sosiaalisesta statuksesta. Ne ovat myös eurosentrismin läpitunkemia.

Mietin näitä juttuja eilen Afrotela-elokuvakerhossa* katsotun lyhytelokuvan takia. ”Olisin valkoinen, valkoinen, valkoinen”, musta tyttö sanoo siinä. Hän rakastaisi valkoisena olemista, hän haluaisi olla amerikkalainen eikä kenialainen. Kohta on Ng’Endo Mukiin Yellow Feveristä, joka käsittelee animaation, spoken wordin ja tanssin kautta eurosentrisiä kauneusihanteita ja niiden seurauksia. Elokuvan nimi viittaa haluun vaalentaa ihoa. Sen alussa kuvaillaan naista, joka on vaalentanut voiteilla käsiensä ja kasvojensa ihon.

Elokuvien jälkeen keskustelu kääntyi siihen, miten ahtaat kauneusihanteet välitetään lapsille. Samaan aikaan heitä yritetään muistuttaa siitä, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Todellisuus kuitenkin opettaa nopeasti muuta: kauneusihanteiden saavuttaminen näyttäytyy tienä onneen ja kunnioitukseen.

Mitä asialla sitten voisi tehdä? Eilen ilmaan jäi useita kysymyksiä. Pikaratkaisua tuskin on, mutta toisten valintojen tuomitseminen tai ulkonäön kritisointi ei ainakaan auta. Eikä itsekritiikkikään. Kritiikin voisi suunnata ainakin niille tahoille, jotka ruokkivat tuskia tuottavia kauneusihanteita ja hyötyvät niistä taloudellisesti.

 

*Illan aikana katsottiin myös kaksi muuta loistofilmiä. Alain Gomis’n Aujourd’hui kertoo Saul Williamsin näyttelemän Satchén viimeisestä päivästä, Zózimo Bulbulin Alma no Olho (Sielu silmässä) on performanssi, jota voi tulkita kertomuksena mustien historiasta Brasiliassa. Sen musiikin on säveltänyt John Coltrane, jolle teos on myös kunnianosoitus.