Kuolemasta, hautajaisista, jäähyväisistä

En ole oikein tiennyt että miten tästä voisi kirjoittaa, onko se edes sopivaa. Mutta olen kirjoittanut tänne paljon pienemmistä ja merkityksettömämmistä asioista ja Danyn kuolema ei ollut pieni ja merkityksetön asia. Ja sen jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa tänne, sillä muista Cova da Mouraan liittyvistä asioista kirjoittaminen Danya mainitsematta on tuntunut väärältä. En siis ole kirjoittanut.

Dany G kuoli helmikuussa tapaturmaisesti. Ei me oltu sillä tavalla läheisiä, mutta hän oli kuitenkin läsnä kaikki ne vuodet jotka olen viettänyt täällä, sillä hän oli puolison lähisukulainen, vähän kuin pikkuveli. Kohdattiin usein, varsinkin silloin kun olin vasta muuttanut Cova da Mouraan ja asuttiin lähekkäin, joskus hän poikkesi nopeasti kylässä. Meidän kodin vieressä oli Cova da Mouran studio, ja siellä hän kävi paljon, kuulin puolisolta että hän oli tosi hyvä siinä mitä teki, sanoitusten kirjoittamisessa ja räppäämisessä.

Sitten seuraavana kesänä tuli ulos hänen ja muiden Fronta -laulu, josta tulee aina mieleen ensimmäinen kesä täällä. Se kertoo poliisien epäoikeudenmukaisesta toiminnasta Cova da Mourassa ja siinä näkyy monia saman ikäpolven nuoria, he kutsuvat itseään perheeksi. Se oli iso hitti, nostin sen vanhassa bloggauksessa esimerkiksi kreolinkielisestä räpistä.

Me lähdettiin myöhemmin Lontooseen ja oltiin siellä silloin kun Dany melkein kuoli, mutta selvisi sitten kuitenkin. Silloin menehtyi yksi hänen läheisistä ystävistään, hänkin näkyy videolla.

Kun muutettiin takaisin Cova da Mouraan, Dany oli melkein aina poikansa kanssa. Yksi laulu kertoo lapsista ja rakkaudesta perhettä kohtaan, mutta sitten toisissa kuolema oli läsnä. Yhdessä hän kysyy mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja osoittaa sanansa menettämälleen ystävälle. Edellisen vuoden lopulla hän oli menettänyt toisen läheisen ystävänsä Cova da Mourasta. Hänkin näkyi Fronta-videossa. Ihan kuin Dany olisi aavistanut omankin kuolemansa, täällä sanottiin.

Danyn kuolemaa seuraavina päivinä koko naapurusto oli ihan hiljainen. Missään baarissa ei soitettu musiikkia, satoi monta päivää perätysten. Viikon kuluttua hautajaisissa arkkua saattoivat sadat ihmiset, aurinko paistoi ensimmäistä kertaa Danyn kuoleman jälkeen. Ensin vanhemmat sukulaiset laskivat kukkia haudalle, sitten he lähtivät ja nuoremmat tulivat lähemmäksi, istuivat arkun ympärillä niin kauan että tuli pimeää, kuin häntä ei olisi haluttu jättää yksin.

Istuin itse syrjemmällä, katselin miten ihmiset kävivät lähtiessään aiemmin kuolleiden omien ja Danyn ystävien haudoilla, ne on kaikki samalla isolla hautausmaalla. Olin tietenkin surullinen Danyn kuolemasta, hänen perheensä menetyksen vuoksi, hänen raskaana olevan tyttöystävänsä vuoksi ja sitten siksi että niin monet Cova da Mouran nuoret ovat menettäneet niin paljon niin lyhyessä ajassa. Että miten sitä voi käsitellä ja miten sen jälkeen pystyy jatkamaan.

Sitten vähän hautajaisten jälkeen ilmestyi vielä yksi laulu, joka Danylta oli jäänyt kesken. Sen nimi on Dispidida, se tarkoittaa kreoliksi jäähyväisiä. Siinä puhutaan kuolemasta, kesken jääneistä elämistä Cova da Mourassa, äideistä jotka jäävät hyvästelemättä.

Se esitettiin pari viikkoa sitten täällä järjestettävien Kova M -festivaalien lopuksi, ja se omistettiin myös Puto G:lle, toiselle lahjakkaalle nuorelle räppärille, joka kuoli tapaturmaisesti heinäkuun alussa, oli täältä kotoisin ja oli mukana sillä samalla Fronta-videolla.

Ikävä, sodadi, saudade

Portugalissa kuulee jatkuvasti, että ikävää tarkoittava sana saudade on vaikea kääntää. Se liitetään usein löytöretkiin, siihen miten merille lähteneet miehet jättivät perheensä potemaan saudadea. Jos on tosi kova ikävä, niin ollaan cheia (cheio) de saudade, eli täynnä kaipuuta. Matar saudades on ikävän tappamista, ja sen voi tehdä vaikka käymällä kotimaassa. Saudosismo tarkoittaa kyseenalaista vanhojen aikojen, kuten vaikka diktatuurin, perään haikailua.

Kap Verden kreoliksi ikävä on sodadi (tai sodad, saaresta riippuen), monet tietävät sanan Cesária Évoran laulusta. Se kertoo toisenlaisesta, löytöretkiin kyllä tavallaan liittyvästä kaipuusta. Laulu viittaa kotimaahansa kaipaaviin São Tomén ja Príncipen saaristossa työskenteleviin kapverdeläisiin.

Kap Verden historiaan on jäänyt Portugalin kolonialismin ajoilta rajuja kuivia kausia ja nälänhätiä. Viimeisessä suuressa nälänhädässä vuonna 1947 kuoli 30 000 ihmistä. Contratados-nimellä kutsutut työläiset lähtivät São Tomélle eli toiseen Portugalin siirtomaahan periaatteessa vapaaehtoisesti, käytännössä olosuhteiden pakosta. Puoli-ilmaisesta työvoimasta kaakao- ja kahviviljemille hyötyi siirtomaaherra.*

Ikävä on läsnä täälläkin, Cova da Mourassa. Joskus maahan kaadetaan juomasta tilkka kaukana kuolleiden vainajien muistoksi. Yksi ystävä ei ole käynyt kotimaassaan kahdeksaan vuoteen ja ikävöi äitiään kipeästi. Kahdeksan vuotta on pitkä aika: nuoremmat sisarukset ovat kasvaneet, itse on muuttunut, vanhemmat ovat ikääntyneet… Ja sitten on vielä jatkuva huoli siitä, että mitä jos jotain tapahtuu.

Tunnistan kyllä ikävän ja huolenkin, jotka syntyvät siitä, että osa läheisistä asuu kaukana. Mutta tilanne on erilainen, kun omat läheiset voivat matkustaa kylään ja itsekin pystyy käymään kotimaassa. Ikävä ei ole niin raskasta, lähinnä satunnaisia ja ohimeneviä oloja siitä, miten ei oikein kuulu mihinkään kokonaan.

Joskus etuoikeudet ja niiden poissaolo tulevat esiin arkisissa keskusteluissa. Kapverdeläiset saavat kuulla portugalilaisten (ja muiden) lomamatkoista Kap Verdelle, miten siellä on ihania rantoja, herkullista ruokaa ja kaunista musiikkia. Kun selviää, että juttuseura ei ole käynyt omassa tai vanhempiensa kotimaassa vuosikausiin tai koskaan, päivitellään ja kehotetaan käymään. Harvoin kyse on kuitenkaan valinnasta, vaan olosuhteista jotka tekevät matkustelusta aika lailla mahdotonta.

Jos töitä on, ne ovat usein sellaisia, että lomaa ei saa, vaan matka tarkoittaa työn menettämistä. Tai palkka ei yksinkertaisesti riitä matkustamiseen. Tai ne rahat, jotka menisivät matkoihin, lähettää mieluummin perheelle tai sukulaisille.

Suosittelen alla olevan dokumentin katsomista. Lissabonissa asuva päähenkilö miettii, miten haluaisi mennä käymään Angolassa kuolleen isänsä haudalla, miten kuolema ei tunnu oikein todelliselta. Käsitellään siinä paljon muutakin kyllä. Se on tekstitetty englanniksi.

*São Tomén ja Príncipen saaristossa elää edelleen kapverdeläisyhteisö, jonka oloista saa käsityksen tästä Heirs of Slavery -valokuvaprojektista.

Apua luovaan työskentelyyn

Joskus käy niin, että ihan vahingossa saa vastauksia kysymyksiin, joita ei oikeastaan tiennyt miettineensäkään. Eilen kävi niin.

Saksassa asuva portugalilainen taitelija Grada Kilomba on ensimmäistä kertaa käymässä Lissabonissa  kutsuttuna taiteilijana, eikä vain perhettään tapaamassa. Aihepiiri selittää sitä, miksi Kilomban töitä on nähty lähinnä muualla kuin hänen kotimaassaan. Hän käsittelee esimerkiksi rotua, kolonialismia ja sukupuolta. Keskeinen teema on dekolonisaatio ja irrottautuminen valkoisesta, patriarkaalisesta ja kolonialistisesta kaanonista.

Kilomba oli eilen haastateltavana lissabonilaisessa teatterissa. Kirjoitan keskustelun olennaisimmista osista huomenna ilmestyvässä Rapportin jutussa, mutta haluan jakaa blogissa yhden asian, joka ei oikein liity huomiseen juttuun.

Psykologiaakin opiskellut Kilomba on työskennellyt myös professorina. Yleisökysymykseen vastatessaan Kilomba kertoi ohjeistaneensa oppilaitaan aina miettimään sitä, minkälaisesta paikasta/tilasta käsin he tekevät työtään. Työ voi syntyä vaikka raivon tai häpeän tilasta käsin, hän kuvaili.

Kilomban paikkaan/tilaan liittyvä kommentti oli lyhyt, mutta se sai miettimään omaa kirjaprojektia uudella tavalla. Sen kanssa on ollut hankala kausi. Se kuuluu asiaankin, mutta tilanne alkoi tuntua turhauttavalta.

Olin tietoinen paikasta, josta käsin kirjoitan, mutta se oli jäänyt yleisten kategorioitten tasolle. Olin miettinyt esimerkiksi valkoisuutta ja sukupuolta, mutta en henkilökohtaisempaa ”paikkaa”. Kilomban kommentista lähtenyttä prosessia on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta se auttoi hahmottamaan sitä, miksi ja minkälaisesta tilasta käsin tällaiseen projektiin rupesin, ja millainen rooli sillä on omassa elämässäni.

Lopputuloksessa prosessi tuskin tulee konkreettisesti näkymään, mutta se avasi omaa suhdetta kirjaani, mikä taas auttaa kirjoittamisessa. Tiedän, että tämän asian miettimisestä olisi ollut hyötyä väitöskirjaakin aloittaessa.

Luulen, että ”paikan” miettiminen auttaa avaamaan sitäkin, minkälaiset kysymykset ovat työn lähtökohtana. Ajatus uusien kysymysten luomisesta vastausten etsimisen sijaan toistui Kilomban puheissa. Metodi liittyy Kilomban ajatukseen siitä, että hänen täytyy luoda uusia välineitä oman (mustan, kolonisoidun naisen) historiansa ymmärtämiseksi. Sitä ei voi ymmärtää tai kuvata kolonialistisen ja patriarkaalisen kaanonin välineiden avulla.

kilomba

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Näin kohtaat ulkomaalaisen

Olen asunut 12 vuotta ulkomailla, lähinnä Lissabonissa, jonkin aikaa Lontoossa ja ihan vähän aikaa Maputossa. Se on ollut valkoisena suomalaisena helppoa, siis siinä mielessä, miten minuun on suhtauduttu. Mutta on myös sellaisia toistuvia keskustelunavauksia ja ennakko-oletuksia, joista en erityisemmin tykkää.

Omalla kohdallani kyse on ollut lähinnä ärsyttävistä tilanteista, mutta ennakko-oletuksiin perustuvat kohtaamiset voivat olla myös ulossulkevia ja syrjiviä (siitä lisää tässä bloggauksessa).

Kaikkia ei tietenkään samat asiat häiritse, mutta tämän listan seuraaminen ainakin vähentää mahdollisuuksia pilata tilaisuus uusien tuttavuuksien tekemiseen:

  • Henkilön kotimaan arvuuttelu ulkonäön ja/tai aksentin perusteella on harvoin onnistunut tapa avata keskustelua.
  • Jos kuitenkin arvuuttelet, se menee pieleen ja alat vuolaasti pahoitella sitä, että luulet vaikka suomalaista romanialaiseksi, se ei kerro kohteliaisuudesta vaan asenteista romanialaisia kohtaan.
  • Jos olet esimerkiksi portugalilainen ja kohtaat suomalaisen naisen, ei välttämättä tee hyvää vaikutusta vitsailla siitä, miten nainen on jäänyt Portugaliin tietysti siksi, että portugalilaiset miehet ovat vastustamattomia.
  • Kaikki eivät (aina) halua/jaksa puhua kotimaastaan. Tai kertoa, miten ja miksi on päätynyt asumaan uuteen maahan. Vaikka joku henkilö vaikuttaa ulkomaalaiselta, voi ihan hyvin jutella tavallisista asioista. Juttuseura kyllä ottaa kotimaansa tai taustansa puheeksi jos haluaa.
  • Nimen ”vaikeuden” päivittely ei yleensä tee hyvää vaikutusta.
  • Älä myöskään hämmästele sitä, että joku ei ulkonäkönsä puolesta vastaa mielikuviasi jonkun maan asukkaista.
  • Jos henkilö aloittaa keskustelun kielelläsi, vastaa samalla kielellä, vaikka kuulisitkin aksentin tai virheen.
  • Älä vaadi/oleta kotimaassasi asuvalta ulkomaalaiselta ehdotonta rakkautta ja kritiikitöntä suhtautumista kotimaatasi kohtaan.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen on perehtynyt maasi historiaan ja kulttuuriin perinpohjaisesti ja tenttaa häntä.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen ei tiedä maastasi mitään ja kaipaa spontaaneja luentoja.

***

Jutut voi tilata sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

 

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

***

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi Facebookissa, Twitterissä ja Instassa. Kirjoitan täälläkin käsitellyistä aiheista myös Rapportin journalistina.

Aamuyön lapsilla on uusi Facebook-sivu

Yritin vaihtaa blogin Facebook-sivun nimeä vanhasta Mafalalasta Aamuyön lapsiin. Se ei onnistunut, enkä halunnut ylläpitää sivua blogin vanhalla nimellä, joten päätin lopulta luoda blogille uudet sivut.

Uuden sivun osoite on fb.com/aamuyonlapset. Olisi ihanaa, jos blogin seuraajat siirtyisivät tuohon uuteen osoitteeseen. Ja tietysti uudetkin seuraajat ovat tervetulleita! Jaan siellä bloggausten lisäksi kaikenlaisia Aamuyön lasten aihepiiriin liittyviä juttuja.

Bloggaukset voi tilata sähköpostiin sivun vasemmasta alalaidasta tai sivun yläosassa näkyvän valikon avaamalla.  Jaan postaukset yleensä Twitterissäkin, Instassa voi seurata myös.

Paluu Porvooseen

toivola

Luin joku aika sitten Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan. Siitä tuli erikoinen kokemus, syistä joita en osannut odottaa. En tiennyt, että ollaan käyty samoja kouluja Porvoossa, ja kirja toi mieleen muistoja omista yläasteajoista.

Sillä Porvoolla ei ollut mitään tekemistä somien ranta-aittojen ja idyllisen vanhan kaupungin kanssa. Aika kiteytyy muistoon kouluun vievän bussin odottamisesta aamuvarhain pimeällä bussipysäkillä pakkasessa. Pipoa ei käytetty, huolimattomasti kuivatut hiukset jäätyivät.

Kun Toivola kirjoittaa, miten ”[m]ankit, pilottitakit, Marlin helmeilevä omenaviini ja fritsut eivät riittäneet, unelmat veivät kauas Porvoon maalaiskunnasta”, ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa.

Yläasteen ruokala oli iso ja siellä syötiin pinoittain margariinilla päällystettyä näkkäriä ja juotiin rasvatonta maitoa kaikkien ruokien kanssa. Vihasin liikuntatunteja ja haaveilin olevani joku muu jossain muualla.

Oppilaita oli monta sataa Porvoon maalaiskunnan eri kolkista. Väki (niin opettajat kuin oppilaatkin) oli homogeenistä, ja jos oli konflikteja välttelevää sorttia, piti ahtautua tiukkaan muottiin.

Samoja tunkkaisen värisiä käytäviä minua ennen kulkeneen Toivolan kirjasta käy ilmi, miten raakaa se on ollut niille, jotka eivät syystä tai toisesta muottiin voineet mukautua, vaikka olisivat halunneetkin.

Matka äidinkielen tunnilta ruotsin tunnille tuntui loputtomalta. Tyypit istuivat joukolla pitkien käytävien reunoja, useimmat selkä seinää vasten, jalat suorana edessään. Kun molemmin puolin istui porukkaa, jäi kulkuväylä keskellä todella kapeaksi. Joidenkin mielestä hauskinta puuhaa oli tehdä esteitä eteenpäin pyrkivien tielle tai työntää viime hetkellä jalka kulkijan eteen, jolloin seurauksena oli tasapainon menettäminen ja kaatuminen vatsalleen keskelle käytävää.

Minkään sortin diversiteetistä tai inklusiivisuudesta ei myöskään ollut tunneilla puhe. Sen sijaan muistan kyllä ylitseampuvan, päihderiippuvaisia epäinhimillistävän huumevalistuksen. Ja saatananpalvontapelottelun, joka silloinkin vaikutti tosi oudolta.

Toivola lähti lopulta New Yorkiin, minä päädyin Lissaboniin. Tunnistan Toivolan kuvaileman ristiriitaisen tunteen siitä, miten irrottautuminen tutuista kuvioista oli vähän hankalaa, mutta etenkin vapauttavaa.

[O]sa minusta eli juuri siitä vierauden tunteesta. Heittäytymisestä uuteen. Se tunne piti hereillä ja haastoi omaa ajattelua. Auttoi ymmärtämään, että maailma on täynnä erilaisia tapoja elää samaa elämää. Erilaisia ihmisiä tekemässä samoja asioita eri tavalla tai eri järjestyksessä. (…) Siitä huolimatta ihmiset elävät ja selviytyvät samojen lainalaisuuksien armoilla. 

Suosittelen Jani Toivolan kirjaa muillekin kuin Porvoon kasvateille. Ja lähetän terveisiä ystäville, joiden ansiosta Porvoosta on paljon hyviäkin muistoja.

Kirja ilmestyi viime vuonna ja sen on kustantanut Siltala.