Poliisiväkivaltaa Portugalissa, taas

Maanantai-iltana vietettiin ystävän synttäreitä, mutta keskustelu kääntyi jatkuvasti rasistiseen poliisiväkivaltaan. Sunnuntaina sosiaalisessa mediassa oli alkanut kiertää video, jossa poliisi pahoinpitelee Bairro da Jamaica -naapuruston asukasta. Asukas on taustaltaan angolalainen.

Poliisit oli kutsuttu paikalle selvittämään riitaa aikaisin aamulla. Siinä näkyy miten isä (sinipaitainen) menee hakemaan poikaansa (valkopaitainen) ja yrittää saada hänet pois poliisien luota. Pojan lisäksi pahoinpidellään hänen äitiään ja isäänsä, jotka yrittävät puuttua tilanteeseen.

Maanantaina noin 200 henkilöä eri puolilta Lissabonia kokoontui keskustaan osoittamaan mieltä rasismia vastaan. Monet olivat alle 20-vuotiaita ja tulleet eri Lissabonin naapurustoista, kerrotaan. Kun joukko lähti mielenilmauksen jälkeen kulkemaan monille Lissabonissa vierailleille tuttua Avenida de Liberdade -bulevardia alas, poliisi alkoi juosta, ampua kumiluoteja ja syntyi kaaos.

Lehtijutussa haastateltaan yhtä nuorta, jota luoti on osunut kasvoihin, vaikka poliisi kertoo ampuneensa ilmaan. Poliisit pidättivät neljä mielenosoittajaa, joita syytettiin kivien heittämisestä. Pidätettyjen ystäville kerrottiin, että heidät vietäisiin Martim Monizin poliisiasemalle, mutta sieltä kerrotaan, ettei ketään ole tuotu paikalle. Myöhään maanantai-iltana kukaan ei tiennyt, minne pidätetyt oltiin viety.

Spontaanista, mutta rauhanomaisesta mielenilmauksesta uutisoidaan tavalla, joka ruokkii rasistisia mielikuvia arvaamattomista ja väkivaltaisista köyhien naapurustojen mustista asukkaista. Huhuja kivien heittämisestä poliiseja kohti toistetaan faktoina, ja epämääräiset myöhemmät uutiset poltetusta autosta ja roskiksista sekä poliisiasemalle heitetystä molotovin cocktailista tulkitaan tätä kontekstia vasten, vaikka poliisitkin ovat sanoneet, että asioilla ei vaikuta olevan yhteyttä toisiinsa.

Äärioikeisto ruokkii tätä kertomusta ja syyttää kahta henkilöä ”väkivallan lietsomisesta”. Toinen vihakampanjan kohteeksi joutuneista on Bloco de Esquerda -vasemmistopuolueen Mariana Mortágua, toinen SOS Racismo -järjestön Mamadou Ba, näkyvä hahmo Portugalin antirasismissa. Ba kertoo lehtijutussa saaneensa kymmeniä tappouhkauksia.

Vihaa lietsotaan esimerkiksi poliisien tukemiseen keskittyvillä FB-sivuilla. Tässä kohden on paikallaan muistuttaa, että täällä poliisilla on tutkitustikin tiiviitä yhteyksiä äärioikeistoon.

Äärioikeisto on puhuttanut tammikuussa muutenkin. Alkuvuodesta syntyi kohu, kun televisioon oltiin kutsuttu haastateltavaksi uusnatsi, useampaa järjestöä johtanut Mario Machado, joka oli mukana 90-luvun rasistisissa väkivaltaisuuksissa, joissa uusnatsit pahoinpitelivät kymmeniä mustia nuoria, joista yksi, Alcindo Monteiro, kuoli. Hän on saanut useita pitkiä vankeustuomioita äärioikeistolaisen toiminnan ja väkivaltarikosten vuoksi. Äärioikeisto myös puuhaa mielenosoitusta Salazar-teemalla. Salazar oli Portugalia ja sen siirtomaita johtanut diktaattori.

Poliisiväkivalta on ollut otsikoissa Portugalissa jo usean vuoden ajan, täälläkin olen kirjoittanut useaan otteeseen Cova da Mouran tapahtumista. Niihin liittyvä oikeudenkäynti, jossa syytettynä on 17 poliisia, on viimeisissä vaiheissaan. Muutenkin kaikkea tätä on syytä myös tulkita siitä näkökulmasta, että rasismista on keskusteltu viime aikoina entistä näkyvämmin, ja äänessä ovat olleet rodullistetut ihmiset. Se raivostuttaa monia.

Lähdettiin synttärijuhlilta ajoissa kotiin. Kavereiden auto oli parkkeerattu pienen kapverdeläisen baarin eteen, se oli vielä auki ja sisällä näkyi pari asiakasta ja työntekijä. Baarin oven viereen oli maalattu iso hakaristi.

Katoava kaupunki/uusi Berliini

Lissabon oli ihanin kaupunki jossa olin koskaan käynyt: täällä oli värikästä, rosoista, jännittävää, kaunista. Muutin tänne 24-vuotiaana, se selittää tunnelmia. Mutta kaupunki on myös muuttunut, en ainoastaan minä. (Ja tietysti olen ollut osa muutosta, muun muassa siksi, että olen kirjoittanut matkailujuttuja täältä.)

Nyt monet niistä paikoista, jotka ovat rakkaita ja joissa on tapahtunut kaikenlaisia tärkeitä ja ihania asioita, ovat kadonneet tai muuttuneet tunnistamattomaksi. Se yksi näköalapaikka, jossa saattoi kaikessa rauhassa juoda viiniä ja katsella maisemia, sinne virtaa nyt turisteja tuktukeilla. Toinen näköalapaikka, jossa olen kotien lisäksi varmaankin viettänyt eniten aikaa tässä kaupungissa, se on väliaikaisesti suljettu ja siitä tulee jatkossa aidattu ja se suljetaan illaksi ja öiksi.

Kaupunkia “siistitään” ja “modernisoidaan”, muutoksia perustellaan turvallisuuden lisäämisellä, huumekaupan vähentämisellä, metelin vähentämisellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Lissabonista tulee entistä valkoisempi ja keskiluokkaisempi, turistiystävällisempi, expat-ystävällisempi, diginomadiystävällisempi. Kohtaamispaikat katoavat, kaupunki lakkaa olemasta asukkaittensa olohuone.

***

Lissabonin keskusta on pieni, ja kasvaneet turistimäärät keskittyvät samoille alueille. Vanhassa Alfaman kaupunginosassa näkyy heti, kun risteilyalusten väki nousee maihin. Tuktukien, keltaisten ratikoiden ja kapeilla jalkakäytävillä taitelevien turistijoukkojen yhdistelmä on hengästyttävä.

Lissabon ei kuitenkaan ole ainoastaan turistien suosiossa, vaan tänne tullaan muualta pysyvämminkin. Kun Lissabonista puhutaan uutena Berliininä, jutuissa haastatellaan usein pohjoisemmasta tänne tulleita start up -tyyppejä ja intoillaan Web Summit -teknologiakonferenssista.

Lissabonia kehutaan tietysti aurinkoisuudesta ja surffimahdollisuuksista mutta myös edullisuudesta. Jos asunnot ovatkin kallistuneet, työvoima on muihin Euroopan maihin verrattuna halpaa. Samoin ruoka, samoin viini, samoin ulkona syöminen – siis hyvätuloisemmille ihmisille.

Suurin piirtein samat jutut toistuvat esimerkiksi suomalaisten eläkeläisten oloja täällä käsittelevissä artikkeleissa ja kauppakuittivertailuissa.

***

Arjen muuttuminen ja lempipaikkojen katoaminen on vain yksi osa Lissabonin gentrifikaatiosta, eikä tässä varsinaisesti ole kyse siitä. Lissabonista on tullut todella raaka kaupunki asua, erityisesti jo ennestään vaikeassa asemassa oleville – siis esimerkiksi monille niille, jotka remontoivat (pimeästi) ulkkareidenkin talot, siivoavat muutaman euron tuntipalkkaa vastaan start up -toimistot ja turistikahvilat, valmistavat ja tarjoilevat edullista ruokaa halvoissa ravintoloissa.

Minimipalkkaa ollaan Portugalissa nostamassa 600 euroon kuukaudessa, mutta sillä rahalla ei Lissabonissa pärjää: edes vakityö ei tarkoita sitä, että olisi turvassa köyhyydeltä.

Monet asunnot ovat airbnb-käytössä, asuntojen hinnat ovat nousseet toivottomiksi ja ihmisiä häädetään kodeistaan. Vuokra-asunto Lissabonissa maksaa keskimäärin 830 euroa kuussa ja kilpailu asunnoista on niin kovaa, että käytössä on kaikki keinot lahjonnasta hintakilpailuun.

Huoneita vuokrataan usealla sadalla eurolla, ja niitä etsivät nyt esimerkiksi yksinhuoltajaäidit lapsineen. Aiemmin halveksituilla alueilla Sintraan vievän junaradan varrella vuokrataan huoneita 400 euron hintaan, ja jopa yhtä jaetun huoneen kerrossängyn petiä 170 euron kuukausihintaan.

***

Kaduille on ilmestynyt turismia kritisoivia kannanottoja, mutta varsinainen ongelma on loppujen lopuksi poliittinen. Lissabon ei ole ensimmäinen kaupunki, jolle käy näin, ja ilmiö liittyy laajemmin kapitalismiin. Turismin ja ulkomaalaisten suosion ei kuitenkaan tarvitsisi muuttaa kaupunkia asuinkelvottomaksi tai tyhjentää sitä paikallisista, eikä sen nimissä olisi pakko tehdä peruuttamatonta tuhoa.

Epäoikeudenmukaisuuksia, kaupunkitilan muuttumista ja muita gentrifikaation ilmentymiä vastaan kyllä taistellaan, mutta vastarintaa hillitsee se, että niin monien lissabonilaisten kaikki voimavarat kuluvat päivästä toiseen selviämiseen.

Arkinen selviytymistaistelu jää varsinkin vierailijoilta näkymättömiin. Gentrifikaatio on synnyttänyt esimerkiksi uudenlaisen talonvaltaajien joukon: äidit, jotka muuten joutuisivat lapsineen kadulle.

***

Jos suunnittelet reissua Lissaboniin, suosittelen lämpimästi sesonkien ulkopuolella matkustamista. Olen koonnut Tripsteri-sivustolle vinkkejä vastuulliseen Lissabonin reissuun. Jos haluat kurkata kauniin kaupungin kulissien taakse, katso vaikka Another Lisbon Story -dokkari.

Kuva: Rob Hurson, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kolonialismin käsittelystä ja opettamisesta

Kolonialismin käsittelylle on tarvetta, kuten hiljattain ilmestyneessä Kenen historia? -raportissakin* kirjoitetaan. Sen julkistamisen yhteydessä myös uutisoitiin Suomen yhteyksistä kolonialismiin. Jäin miettimään sitä, että mitä tällä tiedolla voi tehdä ja miten kolonialismia olisi rakentavinta käsitellä.

Listasin alle muutaman omasta mielestäni tärkeän pointin. En ole opettaja enkä historioitsija, vaan taustani on jälkikoloniaalisessa/dekoloniaalisessa tutkimuksessa. Olen opiskellut ja tehnyt tutkimusta Portugalissa, jossa käydään keskustelua samasta aiheesta ja etenkin suhteessa Afrikkaan, ja se näkyy tässäkin bloggauksessa. Mutta soveltaminen muihin yhteyksiinkin varmaan onnistuu. Listaa sopii täydentää.

+ Kun puhutaan kolonialismista, on tärkeää huomioida myös siihen kohdistunut vastarinta ja kolonisoitujen kansojen kolonialismia edeltänyt ja siihen liittymätön historia. Niin ei luoda mielikuvia kolonisoiduista passiivisina uhreina, eikä kolonisoitujen kansojen historiaa esitetä vain kolonialismin kautta.

+ Kolonialismia voi käsitellä esimerkiksi antikolonialististen ja/tai vapaustaistelijoiden kirjoittamien tekstien kautta ja kertomalla myös siitä, minkälaisia valtakuntia esimerkiksi Afrikassa oli kun eurooppalaiset sinne saapuivat. Se purkaa mielikuvia aikaan pysähtyneestä Afrikasta, jonka eurooppalaiset ikään kuin tempaisivat mukaan maailmanhistoriaan.

+ Kolonialismiin kohdistuneen vastarinnan käsittely muistuttaa myös siitä, että Euroopan edistysaskeleet esimerkiksi ihmisoikeuksien (tai no, ihmisarvon) kunnioittamisen suhteen ovat usein olleet tulosta sorrettujen taistelusta. Sinnikäs vastarinta on johtanut myönnytyksiin – paljon harvemmin kyse on ollut siitä että Eurooppa on katsonut peiliin ja havahtunut omaan epäoikeudenmukaisuuteensa. Kunnia muutoksista on tosin usein annettu valkoisille sankareille.

+ Kolonialismin myötä tuhottiin paljon tietoa maailmasta. Samalla kun siirtomaihin vietiin ”sivistystä”, syrjäytettiin aiempia tietojärjestelmiä ja maailmankatsomuksia.

+ Usein pohditaan jälkiä, jotka kolonialismi jätti entisiin siirtomaihin. Näkökulmaa voi täydentää kysymyksellä siitä, miten Euroopassa on hyödytty kolonialismista. (Jättäisin väliin pyrkimykset kolonialismin mahdollisten etujen erittelyyn.)

+ Kolonialismi liittyy erottamattomasti rasismiin; Euroopassa kehiteltiin rasistisia teorioita Atlantin orjakauppaa ja kolonialismia oikeuttamaan. Ennen kaikkea kolonialismin käsittely avaa mahdollisuuksia sen jatkumoiden käsittelyyn: Miten kolonialismin yhteydessä luodut valtarakenteet näkyvät edelleen Euroopassa/Suomessa? Miten niitä voi purkaa?

Oli kiinnostavaa lukea Kenen historia? -raportista myös siitä, että ”[v]uosien 2010–2019 aikana suomalaisista yliopistoista valmistuu ainakin 14 kolonialismia käsittelevää väitöskirjaa”. Kannustaisin kaikkia näitä asioita tutkivia henkilöitä jakamaan tietoa tutkimuksestaan laajemmallekin yleisölle, jos mahdollista (toki monet niin varmaan tekevätkin). Ainakin täällä on käynyt usein niin, että keskustelun ylläpitäminen on jäänyt yksin rodullistettujen tutkijoiden/aktivistien harteille.

Käsittelen bloggauksen aiheita laajemmin Portugalin pimeä puoli -kirjassa.

* Kenen historia? -Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa (pdf)

Kuva: Adolfo Félix

”Poliisit löivät ja potkivat, ja nauttivat siitä”

Olin viime viikolla seuraamassa Portugalin rasistiseen poliisiväkivaltaan liittyvää oikeudenkäyntiä. Otsikko on lainaus Flávio Almadalta, väkivallan uhrilta, joka oli tuolloin kuultavana. Sisältövaroitus: väkivalta & rasismi.

Kyseessä on merkittävä oikeudenkäynti, joka liittyy vuoden 2015 tapahtumiin. Alla lainaus Kansan Uutisten jutusta. Taustoja voi lukea myös itse samaan julkaisuun kirjoittamastani artikkelista.

Lissabonilaisen poliisiaseman koko miehistö eli 18 poliisia [yksi heistä vapautettiin myöhemmin syytteistä] joutuu oikeuteen syytettynä kidutuksesta, laittomista vangitsemisista, valtuuksien ylittämisestä ja virkavelvollisuuksien rikkomisesta.

Poliisien epäillään rikkoneen lakeja rasististen motiivien takia, ja raskaita syytteitä pidetään ennakkotapauksena Portugalissa.

Valtakunnansyyttäjän virasto ilmoitti tiistaina, että syytteet liittyvät helmikuussa 2015 sattuneeseen tapaukseen, jossa poliisit pahoinpitelivät kuutta mustaihoista nuorta miestä.

Poliiseja on jo kuultu. Yksi esimerkiksi kertoi puolustuksekseen, että hänen veljensä puolisokin on ”värillinen”, joten hän ei mitenkään olisi kyennyt rasistiseen väkivaltaan. Toinen taas kertoi tykkäävänsä räpistä ja kuuntelevansa jopa yhtä pahoinpitelyjen uhria, joten eihän syytöksissä ole mitään perää.

***

Almadan kuulustelussa käytiin yksityiskohtaisesti läpi helmikuun tapahtumat. Miehiä pahoinpideltiin,  yhtä ammuttiin lähietäisyydeltä kumiluodilla reiteen. Sitten heidät oli määrätty lattialle vatsalleen käsiraudoissa, sen jälkeen poliisit olivat talloneet heitä. Almadan etuhammas katkesi, kun häntä potkaistiin kasvoihin hänen maatessaan lattialla. Poliisit vaikuttivat nauttivan tilanteesta, Almada kuvaili.

Miesten maatessa lattialla paikalle tuotiin vielä yksi pidätetty lisää. Poliisit yrittivät vääntää hänen käsiään selän taakse käsirautoihin, ja alkoivat sitten kysellä, mitä hänelle oli tapahtunut. Pidätetty kertoi saaneensa lapsena aivoinfarktin, joka vahingoitti pysyvästi hänen käsivarttaan ja jalkaansa. Poliisit nauroivat ja kertoivat vapaasti kääntäen jotain sen suuntaista, että kohtaus ei ollut riittänyt, ja he viimeistelisivät työn.

Almada kertoi oikeudessa tunnistaneensa läheisen ystävänsä äänen, mutta ei asentonsa vuoksi voinut edes kääntyä katsomaan saati auttaa. Almadan ääni sortui, kuuleminen keskeytettiin hetkeksi.

Tuntui pahalta katsoa ystävää, joka meihin selin istuen joutui käymään läpi kokemaansa. Osa Almadaa tukemaan saapuneesta yleisöstä poistui hetkeksi, osa istui vaiti ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan.

Almada joutuu vielä palaamaan oikeuteen poliisien asianajajien kuulusteltavaksi.

***

Tutustuin Almadaan vuonna 2011, jolloin muutin Cova da Mouraan. En noihin aikoihin oikein ymmärtänyt Cova da Mouran asukkaisiin kohdistuvan väkivallan ja syrjinnän mittakaavaa. Jos nyt ymmärrän enemmän rasismista ja poliisiväkivallasta, se johtuu siitä että olen viettänyt aikaa Almadaa ja muita täkäläisiä rodullistettuja aktivisteja kuunnellen.

Haastattelin Almadaa kirjaani varten, ja tuolloin hän sanoi ettei yllättynyt siitä, että joutui poliisin pahoinpitelemäksi. Niin monta kertaa hän oli nähnyt vastaavia tapahtumia ja yrittänyt myös auttaa poliisin käsissä kuolleiden nuorten mustien miesten perheitä. Vuoden 2015 tapahtumien jälkeen hän on jatkanut aktivismiaan, hän on Alfragiden tapauksen uhreista tunnetuin. Hänet tunnetaan myös räppärinä, vaikka hän ei enää musiikkia teekään.

Kun Almada toissa lauantain poliisiväkivallan vastaisessa mielenosoituksessa Lissabonin keskustassa nousi lavalle ja puhui poliisiväkivaltaa vastaan omaa tapaustaan sivuten, oli vaikea olla ajattelematta kaikkia niitä antikolonialisteja ja aktivisteja, jotka ovat ennen häntä asettuneet etulinjaan. Se on ollut vaarallista ennen, ja se voi olla vaarallista edelleen.

Ja oikeudenkäynnissä oli vaikea olla ajattelematta valkoisten mustiin ihmisiin kohdistavan väkivallan jatkumoa, joka alkoi jo monta sataa vuotta sitten. Almada ikään kuin puhui kaikkien aiempienkin uhrien äänellä.

***

On hyvä, että tapauksesta yleensäkin seurasi oikeudenkäynti. Usein tapaukset eivät ole edenneet, eikä edes kuolemantapauksista ole koitunut poliiseille tuomioita. Nyt käynnissä olevan oikeudenkäynnin tuloksista on vaikea tässä vaiheessa sanoa tietenkään mitään.

Oikeudenkäyntiä voi kyllä tulkita jonkinlaisena edistysaskeleena portugalilaisessa yhteiskunnassa. Se nosti rasismin otsikoihin, ja sen myötä julkinen keskustelu muista rasismin muodoista on myös kasvanut.

Muutos ei kuitenkaan johdu siitä, että Portugalissa olisi yhtäkkiä havahduttu rasismin olemassaoloon ja alettu ottaa se vakavissaan. Tähän pisteeseen on päästy Almadan ja muiden rodullistettujen aktivistien ja heidän edeltäjiensä työn ansiosta.

manif
Lissabonissa järjestettiin 15.9. mielenosoitus rasistista poliisiväkivaltaa vastaan.

Kuolemasta, hautajaisista, jäähyväisistä

En ole oikein tiennyt että miten tästä voisi kirjoittaa, onko se edes sopivaa. Mutta olen kirjoittanut tänne paljon pienemmistä ja merkityksettömämmistä asioista ja Danyn kuolema ei ollut pieni ja merkityksetön asia. Ja sen jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa tänne, sillä muista Cova da Mouraan liittyvistä asioista kirjoittaminen Danya mainitsematta on tuntunut väärältä. En siis ole kirjoittanut.

Dany G kuoli helmikuussa tapaturmaisesti. Ei me oltu sillä tavalla läheisiä, mutta hän oli kuitenkin läsnä kaikki ne vuodet jotka olen viettänyt täällä, sillä hän oli puolison lähisukulainen, vähän kuin pikkuveli. Kohdattiin usein, varsinkin silloin kun olin vasta muuttanut Cova da Mouraan ja asuttiin lähekkäin, joskus hän poikkesi nopeasti kylässä. Meidän kodin vieressä oli Cova da Mouran studio, ja siellä hän kävi paljon, kuulin puolisolta että hän oli tosi hyvä siinä mitä teki, sanoitusten kirjoittamisessa ja räppäämisessä.

Sitten seuraavana kesänä tuli ulos hänen ja muiden Fronta -laulu, josta tulee aina mieleen ensimmäinen kesä täällä. Se kertoo poliisien epäoikeudenmukaisesta toiminnasta Cova da Mourassa ja siinä näkyy monia saman ikäpolven nuoria, he kutsuvat itseään perheeksi. Se oli iso hitti, nostin sen vanhassa bloggauksessa esimerkiksi kreolinkielisestä räpistä.

Me lähdettiin myöhemmin Lontooseen ja oltiin siellä silloin kun Dany melkein kuoli, mutta selvisi sitten kuitenkin. Silloin menehtyi yksi hänen läheisistä ystävistään, hänkin näkyy videolla.

Kun muutettiin takaisin Cova da Mouraan, Dany oli melkein aina poikansa kanssa. Yksi laulu kertoo lapsista ja rakkaudesta perhettä kohtaan, mutta sitten toisissa kuolema oli läsnä. Yhdessä hän kysyy mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja osoittaa sanansa menettämälleen ystävälle. Edellisen vuoden lopulla hän oli menettänyt toisen läheisen ystävänsä Cova da Mourasta. Hänkin näkyi Fronta-videossa. Ihan kuin Dany olisi aavistanut omankin kuolemansa, täällä sanottiin.

Danyn kuolemaa seuraavina päivinä koko naapurusto oli ihan hiljainen. Missään baarissa ei soitettu musiikkia, satoi monta päivää perätysten. Viikon kuluttua hautajaisissa arkkua saattoivat sadat ihmiset, aurinko paistoi ensimmäistä kertaa Danyn kuoleman jälkeen. Ensin vanhemmat sukulaiset laskivat kukkia haudalle, sitten he lähtivät ja nuoremmat tulivat lähemmäksi, istuivat arkun ympärillä niin kauan että tuli pimeää, kuin häntä ei olisi haluttu jättää yksin.

Istuin itse syrjemmällä, katselin miten ihmiset kävivät lähtiessään aiemmin kuolleiden omien ja Danyn ystävien haudoilla, ne on kaikki samalla isolla hautausmaalla. Olin tietenkin surullinen Danyn kuolemasta, hänen perheensä menetyksen vuoksi, hänen raskaana olevan tyttöystävänsä vuoksi ja sitten siksi että niin monet Cova da Mouran nuoret ovat menettäneet niin paljon niin lyhyessä ajassa. Että miten sitä voi käsitellä ja miten sen jälkeen pystyy jatkamaan.

Sitten vähän hautajaisten jälkeen ilmestyi vielä yksi laulu, joka Danylta oli jäänyt kesken. Sen nimi on Dispidida, se tarkoittaa kreoliksi jäähyväisiä. Siinä puhutaan kuolemasta, kesken jääneistä elämistä Cova da Mourassa, äideistä jotka jäävät hyvästelemättä.

Se esitettiin pari viikkoa sitten täällä järjestettävien Kova M -festivaalien lopuksi, ja se omistettiin myös Puto G:lle, toiselle lahjakkaalle nuorelle räppärille, joka kuoli tapaturmaisesti heinäkuun alussa, oli täältä kotoisin ja oli mukana sillä samalla Fronta-videolla.

Kysymys kolonialismin hyvistä puolista

Hesarin Kolonialismin parempi puoli -jutun otsikko on tällainen: ”Kolonialismin parempi puoli on tulenarka aihe: siirtomaa­järjestelmää puolustanut tieteellinen artikkeli poistettiin väkivallan pelossa” ja ingressi kuuluu näin: ”Siirtomaa-aika saattoi tuottaa hyvääkin, mutta seurausten erittely on vaikeaa.”

Jutussa on ongelmia. Siinä esimerkiksi puhutaan siirtomaa-ajasta yhtenä yhtenäisenä ilmiönä. Eri siirtomaaherrojen lähestymistavoissa oli eroja, eri siirtomaiden välillä oli eroja samankin kolonisoijan kohdalla, ja toiminta myös sai ajan mittaan erilaisia piirteitä (kyse ei ole hyvyyden tai pahuuden asteista: kaikkia niitä yhdistää riisto, rasismi ja väkivalta). ”Afrikkalaista” ääntä jutussa edustavat vuonna 1961 murhattu Patrice Lumumba ja Chinua Achebe, joka kuoli vuonna 2013. Ajankohtainenkaan juttu ei ole, Gilleyn artikkeli on viime vuoden syksyltä.

Isoin ongelma on kuitenkin jutun kysymyksenasettelu. Voihan sitä kaikkea eritellä, mutta olisi kiinnostavampaa etsiä vastausta vaikka siihen, miten paljon Eurooppa on kolonialismista hyötynyt ja hyötyy sen jättämistä valtarakenteista edelleen. Sitä on kyllä käsitelty, mutta ei riittävästi. Eikä ainakaan valtamediassa. Kolonialismin perinnöstä Euroopassakin voisi keskustella paljon enemmän. Juttu myös asettuu tavallaan ”Saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -kategoriaan.

Kommentoin juttua vasta nyt, sillä kirjoitin itse siitä tietämättömänä samasta aiheesta, eri näkökulmasta. Alla oleva teksti perustuu osittain tulevaan kirjaani.

Keskustelun vieminen kolonialismin ”hyviin puoliin” on perinteinen tapa vähätellä kolonialismin väkivaltaista luonnetta ja tuhovoimaa. Frantz Fanon kirjoittaa Sorron yöstä -kirjassa siitä, miten siirtomaaherra näkee itsensä: ”Kolonisti tekee historiaa. Hänen elämänsä on seikkailukertomus, sankarirunoelma. Hän on kaiken ehdoton alku: ’Me rakensimme tämän maan.’ Hän on kaiken jatkuva edellytys: ’Jos me lähdemme, kaikki on hukassa, tämä maa palaa keskiaikaan.'”

Samalla näissä erittelyissä on taustalla käsitys Afrikasta ”pimeyden sydämenä”.  Mielikuvissa ja löytöretkien eurooppalaisissa kuvauksissa portugalilaiset ilmaantuivat alkeellisissa oloissa elävien afrikkalaisten pariin, mutta se ei ole totta. Ensimmäistä kertaa eurooppalaiset olivat tiettävästi tekemissä afrikkalaisen mahtivaltion kanssa vuonna 1491. Nykyisen Angolan ja Kongon demokraattisen tasavallan alueelle levittyvän valtakunnan kuningas eli manikongo vastaanotti tuolloin portugalilaisen retkikunnan alueen pääkaupungissa Mbanza Kongossa.

Portugalilaiset olivat kristittyjä, ja katsoivat siitä näkökulmasta pahalla valtakunnan eloa. Mutta he tiesivät kyllä tulleensa merkittävään valtioon. Aikalaisten kirjoituksissa kerrotaan esimerkiksi valtakunnan verojärjestelmästä ja muista eurooppalaisesta näkökulmasta kehitystä heijastavista asioista. Etäisyyksiä valtakunnassa mitattiin marssipäivin, viikossa oli neljä päivää ja valuuttana käytettiin eräältä saarelta tuotavia simpukankuoria. Kun portugalilaiset saapuivat paikalle 1400-luvun lopulla, Kongon valtakunta oli ollut kauppapaikka jo ainakin sadan vuoden ajan. 

Ei ole minkäänlaista tapaa tietää, minkälaiseen suuntaan ja miten Afrikan kansat ja suuret valtiot olisivat kehittyneet, mikäli niitä ei olisi kohdannut väestönkato Atlantin orjakaupan myötä, mikäli valloittajien otteet eivät olisi vieneet niiden voimavaroja sotimiseen, ja mikäli ne lopulta eivät olisi suurelta osin tuhoutuneet kolonialismin myötä.

Valloitusten alkuvaiheista on vähän muuta kuin eurooppalaisten tuottamaa tietoa. Se vääristää tietoa. Jotain kuitenkin tiedetään valloitettujenkin varhaisista aatteista. Mukunzu Kioko, Kongon muinaiseen valtakuntaan kuuluneen Pende-kansan suullista perinnettä jatkava historioisija kertoo portugalilaisten saapumisesta ja sen seurauksista näin:

Isämme elivät mukavasti (…) Heillä oli karjaa ja viljaa; heillä oli marskimaata ja banaanipuita. Yhtäkkiä he näkivät suuren laivan nousevan merestä. Tällä laivalla oli täysvalkoiset siivet, jotka hohtivat kuin veitset. Valkoiset miehet nousivat vedestä ja puhuivat sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt. Esi-isämme pelästyivät; he sanoivat että miehet olivat vumbeja, kuoleman takaa palanneita henkiä. Esi-isämme pakottivat heidät takaisin mereen nuolisateella. Mutta vumbi sylki tulta ukkosen äänen saattelemana. Monet miehet kuolivat. Esi-isämme pakenivat. Päälliköt ja viisaat miehet sanoivat, että nämä vumbit olivat maan aikaisempia omistajia (…). Tuosta päivästä asti nykyhetkeen valkoiset ovat tuoneet sotia ja kurjuutta.

Myöhemmin tuhoa ovat kuvailtu esimerkiksi vapautusliikkeiden piirissä. Amílcar Cabral oli Portugalin siirtomaiden Kap Verden ja Guinea-Bissaun vapautusliikkeiden johtaja, ja yksi merkittävistä kolonialismin ja vapautustaistelun analysoijista esimerkiksi Algeriassa vaikuttaneen Fanonin lisäksi. Hän summaa hävitystä näin:

Orjakauppaa seurasi aseellinen valloitus ja siirtomaasodat, täydellinen afrikkalaisen yhteiskunnan taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden tuho. Sen jälkeen alkoi eurooppalaisten miehitys ja maiden kasvava asuttaminen eurooppalaisten toimesta. Afrikkalaisten maat ja omaisuus ryövättiin, portugalilaiset alkoivat verottaa afrikkalaisia ja tekivät tiettyjen lajien viljelystä pakollista; loivat pakkotyöjärjestelmän ja aloittivat afrikkalaisten työläisten karkoitukset; heillä oli totaalinen kontrolli väen kollektiivisesta ja yksityisestä elämästä, ja he pitivät sitä yllä toisinaan suostutellen, toisinaan väkivalloin. Eurooppalaisen väestön lisääntyessä afrikkalaisten halveksuminen kasvaa. Heidän ulottuviltaan viedään monenlaiset työt, myös vähemmän vaativat. Rotusyrjintää harjoitetaan avoimesti tai tekopyhästi.

Viittaus pakkoviljelystä tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten Angolassa maanviljelijät pakotetiin viljelemään puuvillaa. Kun Cotonang-yrityksen viljelijät nousivat vastarintaan 1960-luvulla, seurasi joukkomurha jossa portugalilaiset käyttivät napalmia ja tappoivat ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Työläisten karkoitukset tarkoittanevat sitä, että pienistä rikkeistä (esimerkiksi juopuminen) saattoi saada karkoitustuomion toiseen siirtomaahan pakkotyöhön – esimerkiksi Mosambikista São Tomén ja Príncipen kaakaoviljelmille.

Kuvioon täytyy vielä lisätä se, että opiskelemaan olivat vuosisatojen mittaan päässeet hyvin harvat afrikkalaiset, ja opetus oli räätälöity suurelta osin kolonialistin tarkoituksia palvelemaan. Sen kääntöpuolena on arvon vieminen muissa puitteissa syntyneeltä tiedolta, tai sen tuhoaminen. Tätä aihetta sivuaa myös portugalilaisia vastaan taistelleesta kuningatar Nzingasta kertova bloggaus.

Sekin on huomioitava, että esimerkiksi tiet ja junaradat on rakennettu orjatyövoimalla, ne ovat siis maiden alkuperäisten asukkaiden kädenjälkeä. Pääsy sairaanhoidon piiriin oli myös rajattua. Esimerkiksi Guinea-Bissaussa ensimmäistä kertaa sairaanhoidon ja opetuksen piiriin monet pääsivät vasta vapautusliikkeen hallussa olevilla alueilla. Bloggauksen kuva on juuri näiltä alueilta, 1970-luvulta.

Kysymyksessä kolonialismin hyödyistä näkyy myös rajallinen, lineaarinen ja Eurooppa-keskeinen käsitys kehityksestä. Siinä Eurooppa on kehityksen huippu, ja muut kansat vaeltavat sen jalanjäljissä, niiden on käytävä läpi samat vaiheet päästäkseen kukoistukseensa. Hesarin jutussakin puhutaan kehitysmaista, joka heijastaa tätä ajattelua.

Kysymys kolonialismin hyödyistä on ongelmallinen myös siksi, että se rakentaa asetelman, jossa vaihtoehtona ei nähdä vuorovaikutusta ilman kolonialismia. Nähdään siis vain vaihtoehto umpioon ilman kolonialismia jäävästä Afrikasta tai kolonisoidusta Afrikasta.

Loppujen lopuksi olennaista keskustelussa kolonialismista on se, että sen vaikutukset tuntuvat edelleen, myös Euroopassa. Vaikutusten ymmärtämisen ja purkamisen kannalta on olennaista, että kolonialismista puhutaan, mutta tärkeää on myös se, minkälaisista lähtökohdista ja ennakko-oletuksista käsin siitä puhutaan.

***

Fanonin työhön perustuva, arkistomateriaalia hyödyntävä Göran Olssonin Väkivallan taakka -dokumentti on vielä katsottavissa Ylen Areenassa. Suosittelen, mutta varoitan samalla: se on todella raskasta katsottavaa.

Hesarin juttua on kommentoinut myös Lauri Uusitalo. Gilleyn artikkelia sivutaan Antroblogissa.

Kongon valtakunnasta on kirjoittanut englanniksi Adam Hochschild: King Leopold’s Ghost (1998), johon tiedot yllä perustuvat.  Lainaus Cabralilta on kirjasta Xosé Lois Garcían toimittamasta  Amilcar Cabral – Nacionalismo e cultura -kirjasta (1999). Käännökset omiani.

Kuva: Roel Coutinho – Roel Coutinho Guinea-Bissau and Senegal Photographs (1973 – 1974), CC BY-SA 4.0.

Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga* johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös alla olevassa BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

* Kuningatar Nzingan tarina tulee mukaan laajempana versiona kirjaani, joka kertoo Portugalin kolonialismista ja sen jatkumoista.
**Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

***

Tilaa jutut sähköpostiin blogin arkiston ja haun alapuolelta. Seurata voi FacebookissaTwitterissä ja Instassa.