Kysymys kolonialismin hyvistä puolista

Hesarin Kolonialismin parempi puoli -jutun otsikko on tällainen: ”Kolonialismin parempi puoli on tulenarka aihe: siirtomaa­järjestelmää puolustanut tieteellinen artikkeli poistettiin väkivallan pelossa” ja ingressi kuuluu näin: ”Siirtomaa-aika saattoi tuottaa hyvääkin, mutta seurausten erittely on vaikeaa.”

Jutussa on ongelmia. Siinä esimerkiksi puhutaan siirtomaa-ajasta yhtenä yhtenäisenä ilmiönä. Eri siirtomaaherrojen lähestymistavoissa oli eroja, eri siirtomaiden välillä oli eroja samankin kolonisoijan kohdalla, ja toiminta myös sai ajan mittaan erilaisia piirteitä (kyse ei ole hyvyyden tai pahuuden asteista: kaikkia niitä yhdistää riisto, rasismi ja väkivalta). ”Afrikkalaista” ääntä jutussa edustavat vuonna 1961 murhattu Patrice Lumumba ja Chinua Achebe, joka kuoli vuonna 2013. Ajankohtainenkaan juttu ei ole, Gilleyn artikkeli on viime vuoden syksyltä.

Isoin ongelma on kuitenkin jutun kysymyksenasettelu. Voihan sitä kaikkea eritellä, mutta olisi kiinnostavampaa etsiä vastausta vaikka siihen, miten paljon Eurooppa on kolonialismista hyötynyt ja hyötyy sen jättämistä valtarakenteista edelleen. Sitä on kyllä käsitelty, mutta ei riittävästi. Eikä ainakaan valtamediassa. Kolonialismin perinnöstä Euroopassakin voisi keskustella paljon enemmän. Juttu myös asettuu tavallaan ”Saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -kategoriaan.

Kommentoin juttua vasta nyt, sillä kirjoitin itse siitä tietämättömänä samasta aiheesta, eri näkökulmasta. Alla oleva teksti perustuu osittain tulevaan kirjaani.

Keskustelun vieminen kolonialismin ”hyviin puoliin” on perinteinen tapa vähätellä kolonialismin väkivaltaista luonnetta ja tuhovoimaa. Frantz Fanon kirjoittaa Sorron yöstä -kirjassa siitä, miten siirtomaaherra näkee itsensä: ”Kolonisti tekee historiaa. Hänen elämänsä on seikkailukertomus, sankarirunoelma. Hän on kaiken ehdoton alku: ’Me rakensimme tämän maan.’ Hän on kaiken jatkuva edellytys: ’Jos me lähdemme, kaikki on hukassa, tämä maa palaa keskiaikaan.'”

Samalla näissä erittelyissä on taustalla käsitys Afrikasta ”pimeyden sydämenä”.  Mielikuvissa ja löytöretkien eurooppalaisissa kuvauksissa portugalilaiset ilmaantuivat alkeellisissa oloissa elävien afrikkalaisten pariin, mutta se ei ole totta. Ensimmäistä kertaa eurooppalaiset olivat tiettävästi tekemissä afrikkalaisen mahtivaltion kanssa vuonna 1491. Nykyisen Angolan ja Kongon demokraattisen tasavallan alueelle levittyvän valtakunnan kuningas eli manikongo vastaanotti tuolloin portugalilaisen retkikunnan alueen pääkaupungissa Mbanza Kongossa.

Portugalilaiset olivat kristittyjä, ja katsoivat siitä näkökulmasta pahalla valtakunnan eloa. Mutta he tiesivät kyllä tulleensa merkittävään valtioon. Aikalaisten kirjoituksissa kerrotaan esimerkiksi valtakunnan verojärjestelmästä ja muista eurooppalaisesta näkökulmasta kehitystä heijastavista asioista. Etäisyyksiä valtakunnassa mitattiin marssipäivin, viikossa oli neljä päivää ja valuuttana käytettiin eräältä saarelta tuotavia simpukankuoria. Kun portugalilaiset saapuivat paikalle 1400-luvun lopulla, Kongon valtakunta oli ollut kauppapaikka jo ainakin sadan vuoden ajan. 

Ei ole minkäänlaista tapaa tietää, minkälaiseen suuntaan ja miten Afrikan kansat ja suuret valtiot olisivat kehittyneet, mikäli niitä ei olisi kohdannut väestönkato Atlantin orjakaupan myötä, mikäli valloittajien otteet eivät olisi vieneet niiden voimavaroja sotimiseen, ja mikäli ne lopulta eivät olisi suurelta osin tuhoutuneet kolonialismin myötä.

Valloitusten alkuvaiheista on vähän muuta kuin eurooppalaisten tuottamaa tietoa. Se vääristää tietoa. Jotain kuitenkin tiedetään valloitettujenkin varhaisista aatteista. Mukunzu Kioko, Kongon muinaiseen valtakuntaan kuuluneen Pende-kansan suullista perinnettä jatkava historioisija kertoo portugalilaisten saapumisesta ja sen seurauksista näin:

Isämme elivät mukavasti (…) Heillä oli karjaa ja viljaa; heillä oli marskimaata ja banaanipuita. Yhtäkkiä he näkivät suuren laivan nousevan merestä. Tällä laivalla oli täysvalkoiset siivet, jotka hohtivat kuin veitset. Valkoiset miehet nousivat vedestä ja puhuivat sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt. Esi-isämme pelästyivät; he sanoivat että miehet olivat vumbeja, kuoleman takaa palanneita henkiä. Esi-isämme pakottivat heidät takaisin mereen nuolisateella. Mutta vumbi sylki tulta ukkosen äänen saattelemana. Monet miehet kuolivat. Esi-isämme pakenivat. Päälliköt ja viisaat miehet sanoivat, että nämä vumbit olivat maan aikaisempia omistajia (…). Tuosta päivästä asti nykyhetkeen valkoiset ovat tuoneet sotia ja kurjuutta.

Myöhemmin tuhoa ovat kuvailtu esimerkiksi vapautusliikkeiden piirissä. Amílcar Cabral oli Portugalin siirtomaiden Kap Verden ja Guinea-Bissaun vapautusliikkeiden johtaja, ja yksi merkittävistä kolonialismin ja vapautustaistelun analysoijista esimerkiksi Algeriassa vaikuttaneen Fanonin lisäksi. Hän summaa hävitystä näin:

Orjakauppaa seurasi aseellinen valloitus ja siirtomaasodat, täydellinen afrikkalaisen yhteiskunnan taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden tuho. Sen jälkeen alkoi eurooppalaisten miehitys ja maiden kasvava asuttaminen eurooppalaisten toimesta. Afrikkalaisten maat ja omaisuus ryövättiin, portugalilaiset alkoivat verottaa afrikkalaisia ja tekivät tiettyjen lajien viljelystä pakollista; loivat pakkotyöjärjestelmän ja aloittivat afrikkalaisten työläisten karkoitukset; heillä oli totaalinen kontrolli väen kollektiivisesta ja yksityisestä elämästä, ja he pitivät sitä yllä toisinaan suostutellen, toisinaan väkivalloin. Eurooppalaisen väestön lisääntyessä afrikkalaisten halveksuminen kasvaa. Heidän ulottuviltaan viedään monenlaiset työt, myös vähemmän vaativat. Rotusyrjintää harjoitetaan avoimesti tai tekopyhästi.

Viittaus pakkoviljelystä tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten Angolassa maanviljelijät pakotetiin viljelemään puuvillaa. Kun Cotonang-yrityksen viljelijät nousivat vastarintaan 1960-luvulla, seurasi joukkomurha jossa portugalilaiset käyttivät napalmia ja tappoivat ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Työläisten karkoitukset tarkoittanevat sitä, että pienistä rikkeistä (esimerkiksi juopuminen) saattoi saada karkoitustuomion toiseen siirtomaahan pakkotyöhön – esimerkiksi Mosambikista São Tomén ja Príncipen kaakaoviljelmille.

Kuvioon täytyy vielä lisätä se, että opiskelemaan olivat vuosisatojen mittaan päässeet hyvin harvat afrikkalaiset, ja opetus oli räätälöity suurelta osin kolonialistin tarkoituksia palvelemaan. Sen kääntöpuolena on arvon vieminen muissa puitteissa syntyneeltä tiedolta, tai sen tuhoaminen. Tätä aihetta sivuaa myös portugalilaisia vastaan taistelleesta kuningatar Nzingasta kertova bloggaus.

Sekin on huomioitava, että esimerkiksi tiet ja junaradat on rakennettu orjatyövoimalla, ne ovat siis maiden alkuperäisten asukkaiden kädenjälkeä. Pääsy sairaanhoidon piiriin oli myös rajattua. Esimerkiksi Guinea-Bissaussa ensimmäistä kertaa sairaanhoidon ja opetuksen piiriin monet pääsivät vasta vapautusliikkeen hallussa olevilla alueilla. Bloggauksen kuva on juuri näiltä alueilta, 1970-luvulta.

Kysymyksessä kolonialismin hyödyistä näkyy myös rajallinen, lineaarinen ja Eurooppa-keskeinen käsitys kehityksestä. Siinä Eurooppa on kehityksen huippu, ja muut kansat vaeltavat sen jalanjäljissä, niiden on käytävä läpi samat vaiheet päästäkseen kukoistukseensa. Hesarin jutussakin puhutaan kehitysmaista, joka heijastaa tätä ajattelua.

Kysymys kolonialismin hyödyistä on ongelmallinen myös siksi, että se rakentaa asetelman, jossa vaihtoehtona ei nähdä vuorovaikutusta ilman kolonialismia. Nähdään siis vain vaihtoehto umpioon ilman kolonialismia jäävästä Afrikasta tai kolonisoidusta Afrikasta.

Loppujen lopuksi olennaista keskustelussa kolonialismista on se, että sen vaikutukset tuntuvat edelleen, myös Euroopassa. Vaikutusten ymmärtämisen ja purkamisen kannalta on olennaista, että kolonialismista puhutaan, mutta tärkeää on myös se, minkälaisista lähtökohdista ja ennakko-oletuksista käsin siitä puhutaan.

***

Fanonin työhön perustuva, arkistomateriaalia hyödyntävä Göran Olssonin Väkivallan taakka -dokumentti on vielä katsottavissa Ylen Areenassa. Suosittelen, mutta varoitan samalla: se on todella raskasta katsottavaa.

Hesarin juttua on kommentoinut myös Lauri Uusitalo. Gilleyn artikkelia sivutaan Antroblogissa.

Kongon valtakunnasta on kirjoittanut englanniksi Adam Hochschild: King Leopold’s Ghost (1998), johon tiedot yllä perustuvat.  Lainaus Cabralilta on kirjasta Xosé Lois Garcían toimittamasta  Amilcar Cabral – Nacionalismo e cultura -kirjasta (1999). Käännökset omiani.

Kuva: Roel Coutinho – Roel Coutinho Guinea-Bissau and Senegal Photographs (1973 – 1974), CC BY-SA 4.0.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s