Jos näyttää siltä, että värillä ei ole väliä, kannattaa katsoa tarkemmin

Leffakerhossa puhuttiin viime viikolla feminismistä. Yksi katsojista kysyi, miksi ei voida puhua vain naisista mustien naisten sijaan. Toinen vastasi kysymykseen suurin piirtein näin: ”Minulla on rakastava perhe ja paljon ystäviä, jotka antavat voimia ja tukevat minua. Mutta kun astun ulos ovesta kadulle, minut kuvaannollisesti kampataan, koska olen musta nainen”.

Ystävä ei ole yksin huomionsa kanssa. Frantz Fanon kirjoitti kokemuksistaan 50-luvun Pariisissa Peau noire, masques blancs (Musta iho, valkoiset naamiot) -kirjassaan. Hän kuvailee, miten hän tulee siellä ”mustaksi”. Hänen ominaisuuksiinsa tai kykyihinsä ei kiinnitetä huomioita, vaan hänet määritellään ulkonäön perusteella. Hän tulee tietoiseksi siitä, miten valkoiset näkevät hänet.

Leffakerhon kysyjäkään ei ole yksin aatteidensa kanssa. Samanlaisia kommentteja on osoitettu myös minulle. Kun olen puhunut mustista ja valkoisista, kommenteissa on kritisoitu esimerkiksi lokerointia ulkonäön perusteella ja ”rotuajattelun” vahvistamista. Mutta koska ihmisiä kotioviensa ulkopuolella (ja joskus niiden sisäpuolellakin) kohdellaan eri tavoin heidän ulkonäkönsä perusteella, pitää ”väristä” pystyä jotenkin valkoisenkin antirasismin puitteissa puhumaan. Olennaista on toki erottaa henkilökohtaiset suhteet ja yksilötaso laajemmasta näkökulmasta, mihin yllä mainittu ystäväkin viittaa.

Ajatusta siitä, ettei väriä nähdä tai että sillä ei olisi väliä kutsutaan usein värisokeudeksi.* Lähestymistapaa on kritisoitu muun muassa osallisuudesta rasismin ylläpitoon ja rasismin kohteiden kokemusten vähettelynä. Se luo mielikuvan siitä, että avoimesta rasismista olisi voitu hypätä suoraan tilanteeseen, jossa ihonvärillä ei olisi merkitystä ja rasismin historia olisi neutralisoitu. Se johtaa esimerkiksi Black Lives Matters -liikkeen paheksumiseen sillä perusteella, että kaikkien elämällä on väliä. Usein sitä miten värillä ei ole väliä korostavat valkoiset, mikä kertoo myös paljon valkoisuuden merkityksistä.

Suomessa ei ole jouduttu näitä asioita juuri käsittelemään, ja siksi kai ihonväriin liitetyistä merkityksistä ja niiden sosiaalisista ulottuvuuksista puhuminen tuntuu helposti arveluttavalta. Niin tuntui minustakin, kun aloin blogia kirjoittaa. Olin tottunut puhumaan ja kirjoittamaan asioista portugaliksi tai englanniksi, niillä se tuntui paljon luontevammalta. Meidät on myös opetettu ajattelemaan, että on korrektia olla huomioimatta kanssaihmisen tausta tai ”rotu”. Se on monissa tilanteissa asiallista, mutta ei aina. Ja jostain syystä tämä ei päde silloin, kun halutaan saada tietoon toisen ”alkuperä”, koskea toisen ”erilaista” tukkaa tai luoda mielikuva inklusiivisuudesta, vaan erityisesti silloin, kun kyseessä on viittaukset rasismiin.

Usein hyväntahtoinen asenne on loukkaava esimerkiksi siksi, että se vaientaa rasismin kohteiden kokemuksia. Kun joku kertoo tulleensa poliisin pysäyttämäksi siksi, että poliisit harjoittavat etnistä profilointia, tai huomanneensa ihmisten suhtautuvan häneen ennakkoluuloisesti ulkonäön perusteella, on epäreilua ja loukkaavaa kyseenalaistaa tekojen rasistisuus. Tiedän omasta kokemuksesta, että ensimmäisenä reaktiona mieleen saattaa tulla lohduttaa rasismin kohdetta vaikka sillä, että rasistisen teon tekijällä olisi ollut huono päivä, mutta kannattaa kuitenkin hillitä itsensä. Se on yksi tapa väheksyä kokemusta. Väristä piittaamattomaksi ilmoittautuminen on myös tapa tehdä eroa rasismiin ja osoittaa olevansa moisen yläpuolella.

Jos ei itse ole tullut profiloiduiksi, jäänyt koululuokassa kannustuksetta ennakkoluulojen vuoksi, tai jos ei itse aiheuta käsilaukkuun takertumisreaktiota, se ei tarkoita että niin ei tapahdu. Sitä ei tee tyhjäksi sekään, että ei valkoisena näin toimi. Värin sulkeminen ulos voi myös pyyhkiä näkymättömiin merkittävän osan toisen osapuolen identiteetistä. Se toimii tapana torpata keskustelu rasismista ja siten päätyy itse asiassa ylläpitämään sitä.

Aatteella on myös institutionaalinen ulottuvuus. Yleensä se tarkoittaa sitä, että valkoiset nähdään neutraaleina toimijoina. Niinpä Portugalin hallituksen tasa-arvosta ja rasisminvastaisesta työstä vastaavan komission maaliskuussa valitut uudet jäsenet ovat kaikki valkoisia. ”Neutraalius” on läsnä myös siinä, että viranomaiset eivät täällä missään yhteyksissä kerää tietoja ihmisten etnisestä taustasta tai ihonväristä. Ajatus voi kuulostaa hyvältä, mutta sen juuret ovat kolonialismin puolustelussa avarakatseisuudella ja tasa-arvolla. Portugalilaiset pitivät itseään lempeinä siirtomaaherroina, joille rasismi oli vierasta, ja jotka olivat sitoutuneet ”merentakaisten provinssien” asukkaiden sivistämiseen ja olojen kohentamiseen. Lusotropikalismiksi kutsuttu aate oli tapa torjua syytökset rasismista ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Käytännössä toiminta vaikeuttaa esimerkiksi sen selvittämistä, miten poliisit kohtelevat eri tavoin covadamouralaisia ja valkoisia lissabonilaisia, tai että miten romanilapset pärjäävät koulussa. Se myös vaikeuttaa intersektionaalista analyysiä, joka huomioisi esimerkiksi ”rodun” ja yhteiskunnallisen aseman yhteyden. Neutraaliuden periaatetta käytetään myös vähemmistöille tarkoitettujen kiintiöiden kritisoimiseen, vaikka hedelmällisempää olisi lähestyä niitä historiallisen vahingon korjaamisen näkökulmasta.

*Ilmaisu on ongelmallinen, mutta se mainitaan tässä sen yleisen käytön vuoksi.

One thought on “Jos näyttää siltä, että värillä ei ole väliä, kannattaa katsoa tarkemmin”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s