Valkoisen kirjailijan vastuu

Luen juuri Marlon Jamesin Booker-palkinnon voittanutta kirjaa A Brief History of Seven Killings. Kirja kertoo Jamaikasta Bob Marleyn kuoleman tienoilla. James kertoo Telegraphin jutussa valkoisen henkilöhahmon kirjoittamisen haasteista. Hän sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta siihen samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat.

Sitten pari päivää jutun lukemisen jälkeen Suomessa ratkesi kohu Koko Hubaran Oneironia käsittelevästä bloggauksesta*. Havahduin siihen aika myöhään. Kun Hubaran sanomisista väännettiin, minä intoilin Cova da Mouran elokuvakerhosta.

Olin edellisenä päivänä kirjoittanut, miten elokuvakerhon ”keskustelu on myös siinä mielessä sujuvaa, että tila on ’turvallinen’. Usein laajemmalle yleisölle suunnatuissa tilaisuuksissa valkoiset tuppaavat kyseenalaistamaan muiden näkemyksiä ja viemään keskustelun omiin kokemuksiinsa. Täällä keskustelua ei käydä altavastaajan asemasta, eikä näkemyksiä ja kokemuksia lähtökohtaisesti kyseenalaisteta”. Kun luin lauantaina aamuyöstä Hubaran aloittaman keskustelun rönsyjä, alkoi elokuvakerhon sytyttämä into hiipua. Kannattaa muuten lukea hänen aihetta käsittelevä toinenkin tekstinsä. Ja keskustelun kentistä kertova Veikka Lahtisen bloggaus.

Vaikka Hubaran tekstissä kysytäänkin, miksi Lindstedt ”ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, tulkitsin, että kyse on ennen kaikkea siitä, että miten valkoinen kirjailija kirjoittaa, eikä mistä hän kirjoittaa. Ja tietysti kyse on siitäkin, että joskus radikaalein teko voi olla jättää jotkut asiat rauhaan. Etenkin, jos ei ole varma, että pystyy niistä asiallisesti, uskottavasti tai vahinkoa aiheuttamatta kirjoittamaan. Se taito on uupunut monilta kirjailijoilta ja elokuvaohjaajilta – harkitulla vaikenemisella ei saa huomiota. Oneironista en tässä puhu, kun en sitä vielä ole lukenut, vaan yleisemmin valkoisen kirjailijan roolista.

Jamesin kommentti tietysti pysyi mielessä, kun luin keskustelua. Kuten Hubarakin mainitsee, valkoiset kirjailijat ovat kirjoittaneet mustia henkilöhahmoja kauan. En tiedä voiko edes puhua henkilöhahmoista: lähinnä ne olivat erilaisia rasististen stereotypioiden toisintoja. Kirjallisuudella oli tärkeä rooli kolonialismin tukemisessa ja projektin vaatiman rasismin luomisessa ja ylläpidossa. Mustat hahmot olivat ”toinen”, jonka kautta eurooppalaisuutta ja valkoisuutta määriteltiin.

Jos nykyisin räikeän rasistiset kuvaukset jo tunnistetaan, eksotisoinnista ja stereotypioiden ylläpidosta ei ole päästy. Valkoisen kirjailijan voi olla ihan hyvä muistaa, millaista kolonialistisen kirjallisuuden perinnettä vasten hän (haluamattaankin) kirjoittaa luodessaan esimerkiksi juuri mustia henkilöitä. Valkoisen kirjailijan asema ei ole neutraali, eikä tilanne ole verrattavissa siihen, että mustat kirjailijat kuvaavat valkoisia.

Kun kirjailija tuo esiin tarinoita tai tapahtumia joista hänellä ei ole kokemusta, se ei ole sama asia kuin että asianomaiset käyttäisivät ihan omaa ääntänsä, vaikka kyseessä onkin fiktio ja taustatyö olisi hyvin tehty. Kuvittelu ja fiktiivisten henkilöhahmojen luominen ovat tietenkin olennainen osa kirjallisuutta, mutta myös siinä valta-asetelmat ovat läsnä.

Jos siitä puhutaan jalomielisesti äänen antamisena, se toistaa lähinnä ”valkoinen pelastaja” -asetelmaa. Jälkikoloniaalisen tutkimuksen ytimeen kuuluva Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak” -artikkeli käsittelee tätäkin. Ei kyse ole siitä, että esimerkiksi intialaiset naiset eivät voisi puhua. Mutta heidän äänensä ei kuulu, sillä jotta se kuuluisi, pitäisi purkaa monenlaisia valtarakenteita.

Monet äänet vaiennettuina (tai valkoisten materiaalina kulttuuriseen omimiseen) pitävien rakenteiden purkaminen on monisyinen homma. On ainakin hyvä tiedostaa, miten paljon helpompi valta-asemassa olevan on saada äänensä kuuluville ja saada sille hyväksyntää. Yksi pätevä lääke mielen dekolonisointiin ja oman aseman hahmottamiseen on lukeminen. Siinä missä kirjallisuus tuki kolonialismia, se voi myös purkaa sen seurauksia. Se kykenee näyttämään maailman uudesta näkökulmasta tavalla, johon voi voimakkaastikin eläytyä.

Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ”Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen” -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki. Silloin se toimii lähinnä samaan tapaan kuin ”en ole rasisti, mutta” -avaus.

Mutta vastuunsa on kirjailijan lisäksi myös lukijalla. On kuvaavaa, että vaikka nyt Zadie Smith ja Chimamanda Ngozi Adichie, jotka Hubarakin mainitsee, nähdään ennen kaikkea postkoloniaalisen kirjallisuuden edustajina. Sekin on marginalisointia: miksei heitä voida pitää ihan vain kirjailijoina siinä missä valkoisia? Miksi heidän ja esimerkiksi monien afrikkalaisten kirjoittamia töitä ei voi lähestyä kirjallisuutena ilman lukemista ohjaavia leimoja?

*Keskustelua sivuttiin Hesarissa useampaankin otteeseen, Ruskeat tytöt -blogin FB-sivulla ja esimerkiksi Laura Honkasalon ja Tytti Rantasen blogeissa.

One thought on “Valkoisen kirjailijan vastuu”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s