”Mistä olet kotoisin?”

Kun on asuu paikassa, jonka kieltä puhuu aksentilla eikä näytä ”kantaväestöön” kuuluvalta, joutuu vastamaan suurin piirtein joka päivä siihen, mistä on kotoisin. Sitten on vielä ne vitsikkäät tyypit, jotka eivät kysy, vaan ryhtyvät arvuuttelemaan. Joskus kysymys on tietysti luonteva osa tutustumista. Joskus taas mietityttää, onko sillä, mistä olen, niin suurta merkitystä tutustumisen kannalta. Joskus tekisi mieli olla kertomatta, ihan kiusallaan.

Olen alkanut vältellä kysymyksen tekemistä. On aika vapauttavaa tutustua ihmisiin antamatta sijaa stereotypioille, joita erilaisiin kansallisuuksiin liittyy. Keskustelukin voi lähteä mielenkiintoisemmille urille. Usein kansallisuus tulee esiin nopeasti, mutta ainakin juttukaveri saa tuoda sen esiin omilla ehdoillaan. Jotkut eivät kerro sitä lainkaan, toiset taas ryhtyvät heti kertomaan kotimaastaan ja sen tavoista.

Katsoin Stuart Hallin elämää ja työtä käsittelevän John Akomfrahin dokumentin The Stuart Hall Project (2013). Hall, joka lähti Jamaikalta 17-vuotiaana Britteihin, sanoo dokumentissa että Iso-Britannia on hänen kotinsa, mutta hän ei ole englantilainen (”Britain is my home, but I’m not English”).

Hall muistuttaa, miten identiteetti muuttuu lakkaamatta jatkuvan neuvottelun tuloksena. Dialogissa ovat mukana omat toiveet johonkin kuulumisesta ja ympäristön vuoksi esiin nousevat kysymykset, sekä poliittiset asetelmat. Siihen vaikuttaa myös se, miten muut sinut näkevät. ”You are partly how they see you”, Hall sanoo. Siinä kohden kansallisuus, kansalaisuus ja identiteetti risteävät.

Hall nostaa esiin vuonna 1925 Martiniquella syntyneen Frantz Fanonin. Kirjoitin hänestä blogiin aiemminkin. Hall kertoo Fanonin kokemuksesta: muutettuaan Ranskaan hän koki lakanneensa olemasta ihminen muiden joukossa ja hänestä tuli ihonvärinsä edustaja, musta.

”Mistä olet?” -kysymys myös heijastaa valta-asetelmia. Olin viime viikolla taidenäyttelyn avajaisissa, ja meille esiteltiin eräs henkilö. Hänelle oli jo kerrottu, että olin suomalainen. Puolisolta hän kysyi heti, mistä hän on kotoisin. Tämä vastasi olevansa Portugalista. Vastaus ei tyydyttänyt, ja puoliso lopulta täydensi, että hänen vanhempansa ovat Kap Verdeltä. Sitten tyyppi vielä kysyi, että miltä Kap Verden saarelta puoliso on kotoisin. Hän on käynyt vanhempiensa kotimaassa kerran teini-ikäisenä.

Näitä tilanteita tulee vastaan jatkuvasti. Hanakat jatkokysymykset paljastavat, että portugalilaisuus on edelleen synonyymi valkoisuudelle ja tietynlaiselle aksentille. Portugalilaiseksi itsensä määritteleminen tällaisessa kontekstissa ei kuitenkaan ole omien juuriensa kieltämistä, halua tulla hyväksytyksi tai äärimmäistä assimilaatiota. Identiteetti taas on monisyisempi juttu, mutta se on myös henkilökohtainen asia.

Poliittisessa ja enemmistön kohdalla myös virallisessa mielessä puolisoni ja muut täällä kasvaneet ei-valkoiset ovat portugalilaisia. Kun sen antaa vastauksena kysymykseen alkuperästä, kyseessä on tilan symbolinen haltuunotto. Se muistuttaa, että tämä maa, sen yhteiskunta ja yhteiskunnallinen keskustelu eivät kuulu ainoastaan niille, jotka voivat empimättä vastata olevansa portugalilaisia ilman että vastaus herättää lisäkysymyksiä.

”Mistä olet?” -kysymykseen liittyy myös eri maiden ja maanosien arvottaminen, jonka kirjailija Taiye Selasi mainitsee TED-puheessaan. Siksi minulta on pyydetty vuolaasti anteeksi romanialaiseksi tai venäläiseksi luulemista. Jos taas joku luulee minua espanjalaiseksi tai ranskalaiseksi, sitä ei pahoitella. Minulle on ihan sama, mistä minun luullaan olevan, mutta se häiritsee, että romanialaisuus ja venäläisyys mielletään jonkinlaisiksi loukkauksiksi. Jos olisinkin romanialainen, tarkoittaako se sitten sitä, että juttukaveri olisi itsekseen ajatellut minun olevan jotenkin vähäpätöisempi tyyppi?

Selasi myös muistuttaa, että on oikeastaan aika hassua sanoa olevansa jostain maasta: ”Miten ihminen voi olla peräisin ideasta tai konseptista”, hän kysyy. Maat voivat jopa lakata olemasta, ja niiden rajatkaan harvoin ovat luonnollisia. Mutta nationalismi istuu tiukassa, siihen pisteeseen asti että 1800-luvulla kehitellyt aatteet vaikuttavat joistakin edelleen luonnolliselta totuudelta. Ajatus kansalaisuuden ja kulttuurin yhteydestä on niin vankka, että monien on vaikea niellä se, että portugalilainen voi puhua äidinkielenään Kap Verden kreolia tai suomalainen olla muslimi.

Eikö keneltäkään sitten voi kysyä, mistä he ovat kotoisin? No tietysti voi, mutta ei ole ehkä pahitteeksi miettiä sitä, miten olennainen tieto on uuteen ihmiseen tutustuessa ja miten kysymys joissain tilanteissa voi näyttäytyä vallankäyttönä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s