”Miten työt sujuu?”

Riippuu vähän päivästä, miten vastaan. Joskus kerron ongelmitta, että töitä voisi olla enemmänkin, mutta että kyllä tässä pärjäillään. Eilen (terveisiä vaan juttukaverille!) aihe sai aikaan vuodatuksen: töitä ei ole, rahaa ei ole, eikä oikein edes voimiakaan jaksaa yrittää.

On myös niitä päiviä, jolloin herään tarmokkaana ja pää täynnä ideoita. Silloin mietin, miten mahtavaa on, että voin herätä milloin huvittaa, päättää omista työajoista ja tehdä pääosin kiinnostavia hommia. Olen kiitollinen siitä, että kohdalleni ei ole sattunut yhtäkään ilkeää toimeksiantajaa ja olen saanut kaikki palkkiotkin tililleni. Olen otettu siitä, että sähköposteihini vastataan ja joku ihan oikeasti maksaa kirjoituksistani. Osaan myös suhtautua ongelmiin ja vähävaraisuuteen seurauksina valinnoistani ja jaksan muistutella itselleni, että ottaa aikansa luoda uraa. On myös ollut kausia, jolloin töitä on ahdistavan paljon.

Näitä maailman nykytilanteessa itsekeskeisiltä ja turhilta vaikuttavia asioita aloin taas miettiä luettuani professori Liisa Välikankaan haastattelun Hesarista. ”[Y]hä useamman on luotava työpaikkansa itse, Välikangas uskoo. Hommia tehdään lyhyissä projekteissa ja monelle työnantajalle yhtä aikaa”, jutussa kirjoitetaan. Välikangas kehaisee sitä ”huikeaksi mahdollisuudeksi”. Hänkin kyllä myöntää, että tilanne voi olla pelottava, ja että siihen voi liittyä monenlaisia ongelmia. Näitä puoliakin kannattaa miettiä, vaikka menestytarinoita on paljon mukavampi kertoa ja kuulla.

Yrittäjyydestä juteltiin myös hiljattain erään toisen itsensä työllistävän ystävän kanssa. Puhuttiin siitä, miten hiljaiset kaudet voivat olla paitsi taloudellisesti, myös henkisesti melko raskaita, vaikka tietääkin, että todennäköisesti tilanne tulee parantumaan. Ja vaikka tietääkin, että oma arvo ei ole sidottu työssä menestymiseen. Entä mitä silloin tehdään, kun omien unelmien seuraaminen johtaakin katastrofiin, eikä huono kausi lopu ikinä? Siihen en osaa vastata. Mutta freelancerin haasteista ja ”unelmien seuraamisesta” kyllä tiedän jo jotakin.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana siitä lähtien, kun apuraha tohtorintutkintoon loppui, vuoden 2014 alusta. Vaikka pidän tutkimisesta, en edes yrittänyt saada rahoitusta jatkotutkimukseen. Sitä on sitäpaitsi melkein mahdotonta Portugalissa enää saada, sillä apurahoja on leikattu merkittävästi. Enkä ole koskaan halunnut opettaa tai pitänyt erityisemmin konferensseissa käymisestä.

Sen sijaan tein, kuten Välikangas kehottaa: mietin, minkälaista työtä tehdessäni olisin onnellinen. Vapaan toimittajan työt ovat kiinnostaneet jo kauan, ja kirjoittaminen muutenkin. En kuvitellut, että olisi helppoa ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Olen ollut kauan poissa Suomesta ja ryhdyin hommaan 32-vuotiaana (olen tosin kirjoittanut lehtiin aiemminkin, mutta satunnaisesti).

Ideoista ei ole ollut pulaa, ja olen kyllä kirjoittanut monia juttuja. En ole nirsoillut ja olen tarttunut mielenkiintoisiin projekteihin. Mutta hiljaisia kausia tulee aina. Ideoinnin sijaan energia menee tulevaisuudesta murehtimiseen tai rahahuoliin. Silloin pohdin, että olisiko sittenkin pitänyt pinnistellä kovemmin akateemisen uran luomisen eteen. Vaikka ihan ensimmäisestä gradusta alkaen – siinähän olisi voinut ehtiä vaikka mihin. Tai mitä jos olisin opiskellut toimittajaksi ja luonut uraa yli 10 vuotta? Mietin, olenko ollut liian toiveikas, kun en ole keskittynyt mihinkään vaan harhaillut call centre -agentista tutkijaksi ja sitten toimittajaksi ja kuvitellut, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää.

Epävarmuus ja jatkuva pennin venyttäminen alkavat nimittäin helposti syödä luottamusta tulevaisuuteen. Usko omaan osaamiseenkin joutuu koetukselle. Niin tapahtuu huolimatta siitä, että tiedän olevani aikani lapsi. Elämä ei monen muunkaan ikäiseni kohdalla suju niin, että otetaan jatkuvasti askelia kohti turvatumpaa asemaa sekä suurempia tuloja. Suunta tuntuu olevan lähinnä päinvastainen. Eikä ahkeruutta ja sinnikkyyttä aina palkita.

En ole kuitenkaan antamassa periksi, ja työskentelen tälläkin hetkellä muutaman projektin parissa. Kehittelen myös uusia kuvioita ja voi hyvinkin olla, että jokin niistä toteutuu. Tai sitten otan yhteyttä siihen entiseen call centre -pomooni, joka toivotti tervetulleeksi takaisin milloin vain ja maalaili kuvia hienosta urastakin.

Kun oikein alkaa ahdistaa, muistutan itselleni, että työ on vain yksi osa elämää. Tiskaan, lakaisen, kastelen kukat ja järjestän komerot. Ulkoilutan koiria. Ja koitan ajatella avoimin mielin sitä, että pelottavilta tuntuvissa tilanteissa piilisi huikeita mahdollisuuksia.

3 vastausta artikkeliin “”Miten työt sujuu?””

  1. Tsemppiä! Olethan jo luonutkin uraa ja menestynyt – ahdistus ja huoli tuntuvat nykyään kuuluvan työelämään, oli sitten palkkatyöläinen tai vapaa agentti…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s