Mia Couto ja mosambikilainen kirjallisuus

Booker-uutisten kunniaksi seuraa vielä toinen juttu Mia Coutosta ja mosambikilaisesta kirjallisuudesta. Kirjoitin jutun aiempaan blogiini vuonna 2013.

Kirjamatka Mosambikiin

Maputo tuntuu jo vähän unelta. Olenko oikeasti kävellyt Intian valtameren rannalla kuudelta aamulla? Matkasta on reilu vuosi, mutta ajatukset ovat Maputossa hyvin usein. Niin tänäänkin.

Maputoon ja Mosambikiin voi matkustaa kirjallisestikin, ja vieläpä suomeksi. Kuvat ovat mukana sillä verukkeella, että ne voivat elävöittää kirjamatkailua. Eivät suinkaan siksi, että ruokkisin niillä kaipuutani. Teksti juhlistakoon myös Mosambikin itsenäisyyttä, joka saavutettiin 25.6.1975. Mosambik oli Portugalin siirtomaa.

Mosambikilaisen kirjallisuuden suurin nimi on Mia Couto. Kirjoitin hänestä jo aiemmin, sillä hän voitti hiljattain Camões-palkinnon. Se on portugalinkielisen kirjallisuuden merkittävin tunnustus. Hänen töistään kaksi on ilmestynyt suomenkielisinä käännöksinä: Flamingon viimeinen lento vuonna 2001 (O Último Voo do Flamingo, 2000)  ja Plumeriaveranta vuonna 2006 (A Varanda do Frangipani, 1996). Molemmat on kääntänyt Sanna Pernu ja kustantanut Like.

Muita mosambikilaisia kirjailijoita, kuten Paulina ChizianeaJoão Paulo Borges CoelhoaLucílio Manjatea tai Ungulani Ba Ka Khosaa, ei ole suomeksi vielä käännetty. Msaho-nimisessä kokoelmassa on suomennettuja tekstejä mosambikilaisilta kirjailijoilta eri aikakausilta. Englanniksi voi ainakin lukea Chizianen Niketchen, Craveirinhan runoja on julkaistu suomeksi ruotsiksi, venäjäksi ja italiaksi. Mosambikiin voi kirjamatkailla myös Henning Mankellin avulla.

Vuonna 1955 syntyneen Couton vanhemmat ovat Portugalista, mutta kun monet muut portugalilaistaustaiset lähtivät maasta sen itsenäistymisen kynnyksellä, mies osallistui toimittajana itsenäisyystaisteluun. Hän tuntee maan ja sen ihmiset perinpohjaisesti ja on biologina vieraillut pikkuruisissa kylissäkin. Couton työn arvo kirjailijana on suuri, sillä hän välttää afrikkalaisen kirjallisuuden kyseenalaiset kliseet ja välittää ”tavallisten” mosambikilaisten näkökulmaa maailmaan, tekemättä siitä kuitenkaan eksoottista erilaisuutta.

Flamingon viimeinen lento tapahtuu Couton luomassa Tizangaran kylässä. Siellä sisällissodan jälkeen rauhaa turvaamassa olevat YK:n sotilaat alkavat räjähdellä ja vain heidän sukupuolielimensä jäävät jäljelle. Mystistä! Kuten kirjassa todetaan, heti kun muutama ulkomaalainen kuolee, paikalle kutsutaan ulkomaalaisia selvittelemään asioita. Kun paikallisia kuolee, se ei kiinnosta ketään. Asioita tulee ratkomaan YK:n italialainen Massimo Risi, jolle nimitetään kääntäjä. Koko romaani esitetään kääntäjän kirjoittamana. Alkujaan Risi haluaa vain suoriutua tehtävästään, eikä ymmärrä Tizangaran maailmaa. Kääntäjästä tulee kuitenkin ennen kaikkea kulttuurinen kääntäjä (molemmat puhuvat portugalia, joskin Tizangarassa, kuten oikeastikin Mosambikissa, puhutaan myös muita paikallisia kieliä). Hän onnistuu saamaan Risin ymmärtämään paikallisia korruptoituneiden johtajien sijaan. Lopulta hän jää Tizangaraan eikä kykene kirjoittamaan tapahtumista raporttia. Sen voi katsoa merkitsevän länsimaisen maailmankuvan kyseenalaistamista ja sitäkin, että tapahtumista ei voi kirjoittaa länsimaiseen rationaalisuuteen istuvaa selvitystä.

Afrikkalainen kirjallisuuden ajatellaan usein kommentoivan kolonialismia ja sen perintöä, mutta Flamingon viimeinen lento kommentoi kriittisesti ennen kaikkea globalisaation nurjia puolia. Miinojen poistosta voi tulla rahastuskeino korruptoituneille ja YK:n sotilaat ovat ylimielisiä nilkkejä. Osansa saa lisäksi länsimainen ”hyväntekeväisyys”. Järjestöille esitellään köyhyyttä ja kurjuutta, jotta varoja tulee varmasti jatkossakin. Flamingon viimeinen lento myös näyttää, kuinka länsimainen maailmankatsomus on vain yksi muiden joukossa, ja miten ymmärtämällä muita maailmankatsomuksia voi oppia paljon. Jopa niin paljon, että ei enää halua palata vanhojen ajatusmallien pariin. Niin käy Risille.

Plumeriaveranta taas muistuttaa jollain tavalla jopa dekkaria. Se tapahtuu portugalilaisten rakentamassa linnoituksessa ja sen ympäristössä. Siitä on tullut vanhainkoti. Romaanin kertoja on kuollut Ermelindo Mucanga, jonka henki asettuu vanhainkodin johtajan kuolemaa tutkivaan poliisiin. Kuolema onkin keskeinen teema romaanissa ja taas Couto osoittaa, kuinka rajoittuneita länsimaiset näkemykset kuoleman lopullisuudesta ovat. Persoonallisuudetkin limittyvät: samassa henkilössä voi olla läsnä kaksi persoonaa, kuten Couton kirjallisuutta tutkinut Phillip Rothwell huomauttaa. Sama lapsi voi syntyä useaan kertaan ja ikä voi kulkea moneen suuntaan – tai olla kulkematta mihinkään. Huomio kiinnittyy myös siihen, että vanhusten maailmassa kukaan ei omista mitään, joten varkauksiakaan ei ole. Neokolonialismin ja -liberalismin vaikutuksiakin romaani kommentoi.

Couto tuo myös esiin näkökulmia, jotka liittyvät luontoon. Esimerkiksi Flamingon viimeisessä lennossa rukoilijasirkka edustaa jo kuollutta henkilöä, joten sitä on kohdeltava kunnioittaen. Lukijan ei tarvitse taipua ajattelemaan, että hyönteisissä voi asustaa henkiä, mutta suhtautumisesta luontoon ja luonnonvarojen kunnioittamiseen Couton esittelemät näkökulmat voivat herättää uusia ajatuksia. Rothwell huomauttaa myös, että Couton tuotannon voi nähdä paikoin myös kyseenalaistavan länsimaisia, Mosambikissakin omaksuttuja kaavamaisia näkemyksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudestakin. Oletetut ”totuudet” saavat kyytiä. Painavista asioista huolimatta Couton romaanit ovat hauskoja, usein hulvattomiakin.

Couton tyyliä kuvaillaan usein maagiseksi realismiksi. Couton portugali heijastaa ongelmia, jotka liittyvät eurooppalaiseen kielen käyttöön Afrikasta kirjoitettaessa. Hän muokkaa eurooppalaista kieltä, jotta se taipuisi paremmin mosambikilaisen maailman kuvaamiseen. Samalla hän tulee osoittaneeksi kunnioitusta mosambikilaisille, jotka käyttävät virallista kieltään luovasti. Maassa puhutaan laskutavasta riippuen paria kymmentä bantukieltä ja portugali on hyvin harvan mosambikilaisen äidinkieli. Plumeriaverannassa todetaan, että kun on saanut koulutuksen kielellä, joka ei ole äidinkieli, se johtaa siihen, että sana ja ajatus eivät ikinä kohtaa.

Mia Couto: O Último Voo do Flamingo (2000)
Caminho, 2004
Suomennos: Flamingon viimeinen lento

Mia Couto: A Varanda do Frangipani (1996)
Caminho, 2000
Suomennos: Plumeriaveranta

Phillip Rothwellin tutkimus Couton romaaneista on nimeltään A Postmodern Nationalist: Truth, Orality, and Gender in the Work of Mia Couto (2004).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s