Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin kirjassa haisee votka, sipuli ja hiki. Ja kerran jopa hilse (s. 171). Tuntemukset eivät rajoitu hajuaistiin, vaan lukija myös näkee lukuisia erilaisia aurinkoja, alakuloisia juna-asemia ja lumen olomuotoja. Pakkanenkin tuntuu melkein kuin Ollikaisen Nälkävuodessa.

Junamatka kohti Ulan Batoria rytmittyy myös ruoan hankinnan ja ruokailun kautta. Viisikko-kirjoista lähtien eväistä kiinnostunut lukija innostuu, kun mies alkaa lastata ”pöydälle mustaa leipää, purkkipiparjuurta, sipuli- ja tomaattilohkoja, majoneesia, purkkikalaa ja keitettyjä kananmunia, jotka hän kuori huolellisesti ja viilsi kahtia” (s. 13). Kirja ei siis ainoastaan haise, vaan myös maistuu: smetanalle, vesirinkilöille, kaalipiirakoille ja suklaallekin. Teetä valmistetaan ja juodaan jatkuvasti. Lopulta saavutaan Mongoliaan, jossa syödään lampaanlihaa ja juodaan hevosen maidosta valmistettavaa kumissia.

Jos pakkasen kuvailuista ja säätilan rinnastumisesta kirjan tunnelmiin tulee mieleen Ollikaisen kirja, sen toisesta päähenkilöstä (mies, Vadim Nikolajevitš) tulevat mieleen Bukowskin minä-kertojat. Hän juo votkaa, viskiä, konjakkia ja mitä nyt käsiinsä saakaan. Junamatkan edetessä juopottelu kiihtyy ja krapulat pahenevat. Nousuhumalassa hän jututtaa samassa hytissä matkustavaa tyttöä, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Suuri osa jutuista käsittelee naisia – ja seksiä. Kielen puolesta mies on jopa roisimpi kuin Bukowskin kertojat.

Ja samoin kuin Bukowskin tapauksessa, tämäkin mies kaikessa hikisessä vastenmielisyydessään herättää myös jotain hämmentävää säälin muotoa. Hän vaihtaa vaatteet häveliäästi ennen nukkumaanmenoa ja punnertaa aamulla pienessä junan hytissä, jakaa ruokansa ja teensä tytön kanssa. Ja pyytää anteeksi riettaimpia lähestymisyrityksiään. Tytönkin suhtautuminen mieheen kattaa monelaisia tunteita.

Tästä oudosta suhteesta, sen kehittymisestä ja junamatkasta 80-luvun lopun Neuvostoliitossa kirja kertoo. Nimeämättömään tyttöön tutustutaan hänen ajatuksiensa kautta, mieheen hänen puheittensa kautta. Tyttö on suomalainen opiskelija Moskovassa. Suomalaisuutta ei (onneksi) vatvota. Tytön varautunut ja aavistuksen umpimielinen olemus paljastuu rivien välistä, mutta se näyttäytyy suojautumiskeinona eikä suomalaisen luonteenlaadun heijastumana.

Yhdenlainen venäläisyys karskin miesten puheista kyllä paljastuu: voimakas hetero-maskuliinisuus, rasismiksi äityvät kommentit ostjakeista, gruusialaisista ja mongoleista sekä toive venäläisen kulttuurin levittämisestä. Historiaa, sen merkkihahmoja ja erilaisia leirejä pioneerileireistä vankileireihin sivutaan. Puhetavassa ja elämänviisauksissakin voinee aistia jonkinlaista venäläisyyttä: ”Toivokaamme elämää ja murheita, vilpitöntä naurua, itkua ilman syytä, räväkkää ilonpitoa, helppoa krapulaa, ikuista terveytta ja liian aikaista kuolemaa” (s. 140).

”Venäläisyys” saa kuitenkin monenlaisia ulottuvuuksia ja vivahteita matkan edetessä. Kirja ikään kuin purkaa miehen edustaman näkemyksen tapahtumien ja tytön kokemusten kautta. Tyttö kaipaa Moskovaan ja muuan Irinan luokse, jolta hän sai kaksi suudelmaa. Hän kaipaa myös Mitkan seuraan, joka valitsee mielisairaalan Afganistanin sodan sijaan. Siinäpä vastakohta matkaseuralaiselle. Matkan varrella myös tavataan eritaustaisia ihmisiä, joiden tuntemisesta on hyötyä matkaajille. Jälkikäteen heitä kyllä voidaan haukkua: ”Mietitkö sä tuota äskeistä? Se oli mätäkeuhkoinen, häikäilemätön juutalainen lörpöttelijä” (s. 80).

Vieraanvaraisuutta kuvataan miehen lisäksi esimerkiksi matkalaiset majoittaneen mummon kohdalla, joka ”tarjosi heille kaalikeittoa, tattaripuuroa, teetä, hilloa ja kalapiirakoita” (s. 72). Vieraanvaraisuus ei ole välttämättä sen syvempää sydämellisyyttä, vaan vain ihan normaalia kanssakäymistä. Tilan jakaminen ventovieraitten kanssa on myös päällisin puolin mutkatonta. Ja niin ventovieraista tulee nopeasti tuttuja. Niinpä hytissä numero kuusi, kuten muuallakin maailmassa, ihmisten välille syntyy yhdessäolon muotoja, joita ei oikein voi sanoa ystävyydeksi. Matkatoveruudeksi ehkä.

Hytti nro 6 jatkuu Liksomin sivuilla: siellä on tytön matkan aikana tekemiä piirustuksia ja tarinoita, joita kirjassa vain sivutaan lyhyesti. Ne laventavat romaania mukavasti ja tarjoavat jo mainittuihin tapahtumiin uusia näkökulmia.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
WSOY, 2011

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s