Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Helsingin Sanomissa Taiye Selasi toivoo, että hänen romaaniaan ei luettaisi ”ahtaasti esimerkiksi afrikkalaisen, postkoloniaalisen tai feministisen kirjallisuuden näkökulmasta”. Toivetta on helppo noudattaa, sillä Ghana ikuisesti torjuu yleistykset jo tarinan tasolla.

Romaani kertoo Sain perheen vaiheista. Perhe hajoaa ja vasta lääkäri-isä Kwekun – joka perheen alkujaan hajottikin – kuolema saa perheen palaamaan yhteen. (Isän kuolema mainitaan ensimäisessä lauseessa, joten tämä ei ole suuri paljastus.) Tapahtumat purkautuvat Ghanasta käsin: isä kuolee siellä, äiti palaa sinne ja lopulta lapsetkin ovat siellä. Mutta Accra ja Kokrobité ovat taustalla, sillä pääosa romaanista koostuu sukelluksista päähenkilöiden muistoihin ja ajatuksiin. Näkökulmia eri tapahtumiin on siis tarjolla runsaasti. Yhtä päähenkilöä ei ole, tapahtumapaikkoja on monia (Accra, Lontoo, Lagos, Yhdysvallat muutamassakin paikassa) ja keskiössä ovat psykologisesti hienostuneesti kuvatut henkilöt, eivät ”miehet” tai ”naiset” tai varsinkaan ”afrikkalaiset” tai ”maahanmuuttajat”. Tunteita ja aavistuksia puetaan sanoiksi.

Kerronnan puolesta kiinnostava on kirjan ensimmäinen osa, jossa isä Kweku tekee kuolemaa. Sitä kuvataan pieninä katkelmina ja kirjan henkilöihin ja perheen vaiheisiin tutustutaan kuolevan miehen ajatusten kautta. Osuus vaati tosin enemmän tarkkaavaisuutta kuin sitä seuraavat kaksi muuta, helppolukuisempaa osuutta. Etenkin ensimmäisessä osuudessa on paljon painokkaita, omiksi kappaleiksiin erotettuja muutaman sanan lauseita. Persoonapronominikin on joistain lauseista jätetty pois.

Then continues along the walkway through the door into the Living Wing, through the dining room, to the sunroom, to the threshold.
Where he stops.
(s. 5)

Myöhemmin näitä lauseita on (onneksi) vähemmän.

Mielenkiintoisia ovat myös viittaukset kuvitteelliseen kameramieheen, jonka kautta Kweku tekojansa katselee: ”The cameraman appeared and began setting up his shot. A Well-Respected Doctor receives Horrible news” (s. 68). Kameramies kuitenkin useimmiten väistyy, mikä paljastaa kuinka elämä (edes romaaneissa) ei suju yhtä johdonmukaisesti kuin elokuvissa, eivätkä henkilöt käyttäydy kuten ”kuuluisi”. Romaanista voisi saada hyvän elokuvankin kyllä.

Romaanin juonen jännite taas syntyy siitä, että nelilapsisen perheen jäsenillä on erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä, joiden perusteella he toimivat. Niinpä usein he eivät ymmärrä toisiaan tai loukkaavat toisiaan, siihen pisteeseen asti, että välillä henkilöitä on vaikea ymmärtää. Joskus vahingon paikkaaminen on kuitenkin myöhäistä: kuolemaa ei voi ennakoida. Jos romaanista pitäisi etsiä jonkinlainen viesti, se voisi olla huomautus siitä, että ei kannata odottaa liian kauaa ennen asioiden selvittämistä – etenkin jos kyse on rakkaudesta.

Toinen keskeinen teema on romaanin sisäänrakennettu irrottautuminen Afrikkaan ja maahanmuuttajuuteenkin liittyvistä stereotypioista, kuten perheen äidin Folan ajatukset paljastavat. Hänen isänsä kuolema kuitataan tapahtumapaikan ja -ajan perusteella mitättömänä tapahtumana, mitä se ei tietenkään orvoksi jäävälle Folalle ollut:

This was the problem and would be ever after, the block on which she sometimes feels her whole being stumbled: that he (and so she) became so unspecific. In an instant. That the details didn’t matter in the end.
She sensed the change immediately, in the tone people took when they learned that her father had been murdered by soldiers; in the way that they’d nod as if, yes,
all makes sense, the beginning of the Nigerian civil war, but of course.
”I’m sorry,” they’d say, nodding yes in agreement, as one says
I’m sorry when the elderly die, ”that’s too bad” (but not that bad, more ”how things go” in this world), in their eyes not a hint of surprise.
(s. 106-107)

Toisaalla Kweku toivoo, että hän voisi jotenkin irrottautua tarinasta, joka häntä määrittää: ”To have somehow unhooked his little story from the larger ones, the stories of Country and of Poverty and of War that had swallowed up the stories of the people around him and spat them up faceless, nameless Villagers […]” (s. 91). Sen Selasi suo Kwekulle perheineen.

Taiye Selasi: Ghana Must Go (2013)
Penguin/Viking, 2013

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s