NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Kun mietin mitä sanoisin NoViolet Bulawayon romaanista We Need New Names, mieleen tuli vain uutinen Lontoossa keväällä kuolleena löytyneestä miehestä. Paljastui, että hän oli pudonnut lentokoneesta, jonka laskeutumistelineisiin hän oli ilmeisesti piiloutunut Angolan Luandassa. Miehen ruumis löytyi kadulta, jonne se oli pudonnut koneen valmistautuessa laskeutumiseen. Taskussaan miehellä oli yksi punnan kolikko ja Guardianin mukaan hän kuoli 26-vuotissyntymäpäivänään.

José Matada oli kotoisin Mosambikista, joskin hänellä oli taskussaan Botswanan valuuttaa ja hänet tunnisti hänen entinen työnantajansa Etelä-Afrikasta. Paremman elämän etsiminen lienee alkanut jo kauan ennen lähtöä Luandasta. En tiedä, saiko hänen perheensä tietoa tapahtuneesta. Ainakaan lehtijuttujen aikana omaisia ei ollut tavoitettu.

Matadan kohtalosta muistutti jo kirjan alku. Siinä kirjan päähenkilö Darling leikkii ystäviensä kanssa Paratiisiksi kutsutussa köyhässä naapurustossa maaleikkiä: ”But first we have to fight over the names because everybody wants to be certain countries, like everybody wants to be the U.S.A. and Britain and Canada and Australia and Switzerland and France and Italy and Sweden and Germany and Russia and Greece and them. These are country-countries” (s. 49). Zimbabwen toivoton tilanne paljastuu lasten näkökulmasta. Lopulta Darling lähtee Yhdysvaltoihin tätinsä luokse. Ruokaa on yllin kyllin, mutta elämä lähiössä on kaukana kuvitelmista.

Minä-kertoja Darling kuvailee enimmäkseen erilaisia tapahtumia: kirja koostuu episodeista samalla kun yksinkertainen juoni etenee kronologisesti Darlingin vaiheita ja kasvamista seuraten. Kirja pursuilee sivujuonia, -henkilöitä ja -huomioita, joista jotkut jäävät irrallisiksi. Osansa saavat muun muassa seuraavat aiheet: valkoisten into valokuvata köyhiä lapsia, kiinalaisten rakennustyöt Zimbabwessa, suhtautuminen ruokaan, aids, koulukiusaus, uskonto ja Yhdysvaltojen sotatoimet Afganistanissa.

Paikoin jotkut aiheet tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. Tuttuuden tunne liittyy osaltaan Darlingin myöhempien vaiheiden kohdalla Adichien Kotiinpalaajat -romaaniin. Molemmissa kuvaillaan yhdysvaltalaisten asenteita afrikkalaisia kohtaan, tuodaan esiin rasismia ja stereotypioita Afrikkaan liittyen ja pohditaan syitä kotimaasta lähtöön.

Darling on kuitenkin särmikkäämpi hahmo kuin Kotiinpalaajien Ifemelu. Hän on suorasukainen eikä pidättele näkemyksiään ilmaistessaan. Kirjan riehakkaassa alkuosassa Darling ja hänen ystävänsä seikkailevat, tappelevat, tanssivat ja laulavat – ja nauravat hassuille tai oudoille aikuisille, kuten naapurustossa vieraileville kansalaisjärjestön edustajille: ”One of the ladies tries to greet us in our language and stammers badly so we laugh and laugh until she just says it in English. Sis Betty explains the greeting to us even though we understood it, even a tree knows that  Hello, children means ’hello children’” (s. 52). Sellaisena hän pysyy onneksi Yhdysvalloissakin, vaikka siellä ei juuri tanssita tai edes naureta.

Oman ulottuvuutensa kerrontaan tuo toisen kielen läsnäolo. Kieltä ei nimetä, mutta siihen viitataan usein. Tekstissä on myös lauseita ja sanoja tästä toisesta kielestä. Se viittaa kulttuuriin jota ei voi suoraan kääntää ja vain englantia taitava lukija jää välillä ulkopuoliseksi. Minä-kertojan kohdalla ratkaisu kiinnittää erityisesti huomiota: kirja on kirjoitettu englanniksi, vaikka kertoja ei lapsena edes osaa sitä kunnolla. Toisen kielen läsnäolo muistuttaa siitä ja rikkoo kerronnan yhtenäisyyden – epäilemättä tarkoituksella. Vaikka mielelläni olisin tiennyt, mitä ilmaisut tarkoittavat, ne ovat kiehtovia ja niillä on tärkeä rooli sellaisenaankin. Kielen puolesta kirja on muutenkin kiinnostava.

Kirja tuo myös näkökulman globalisaation henkilökohtaisiin ulottuvuuksiin. Pakahduttava koti-ikävä, huoli vanhemmista ja sukulaisista sekä kasvaminen eroon ystävistä ovat monien kokemia tunteita. Rankimmillaan tilanne on, kun kotiin ei voi palata. Lopulta, vanhempien kuoltua, kotia ei enää edes tunnu olevan. Omat lapset eivät osaa vanhempiensa kieltä, eivätkä halua kuulla isovanhempien tarinoita.

When we die, our children will not know how to wail, how to mourn us the right way. They will not go mad with grief, they will not pin black cloth in their arms, they will not spill beer and tobacco on the earth, they will not sing till their voices are hoarse. They will not put our plates and cups on our graves; they will not send us away with mphafa trees. We will leave for the land of the dead naked, without the things we need to enter the castle of our ancestors. Because we will not be proper, the spirits will not come running to meet us, and so we wait and wait and wait – forever waiting in the air like flags of unsung countries.
(s. 250)

Vielä surullisemmalta tilanne kuulostaa, kun esi-isät muistuttavat, että Amerikkaan on lähdetty jo kauan aikaisemminkin, orjina. Zimbabweakaan ei säästellä, mutta ennen kaikkea kirja purkaa kovin ottein illuusiota länsimaitten paratiisimaisuudesta – jota myös niihin lähteneet pitävät yllä.

We Need New Names on vuonna 1981 syntyneen Bulawayon esikoisromaani ja ehdolla Bookerin saajaksi. Kirjoitin siitä aiemminkin. En joutunut syömään sanojani, etenkään Yhdysvalloissa tapahtuvan osuuden suhteen.

NoViolet Bulawayo: We Need New Names (2013)
Chatto & Vindus (2013)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s