Booker-kohu ja kirjalliset mieltymykset

Jatkossa Booker-palkinnon voi voittaa kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Kohu! Tänä vuonna säännöt ovat vielä entisellään: sen voi saada Kansainyhteisön maista, Irlannista tai Zimbabwesta tuleva kirjailija.

Päällimmäiseksi Guardianin ja BBC:n jutuissa nousi huoli siitä, että jatkossa palkinnot menevät yhdysvaltalaisille kirjailijoille. Guardianin artikkelin kirjoittanut Philip Hensher, joka on myös kirjailija, sentään mainitsee, että kyse ei ole silkasta paremmuudesta. Ennen kaikkea kyse on siitä, että supervallan koura ulottuu myös kirjallisen maun alueelle. Esimerkkinä Hensher mainitsee tämän vuoden kuusi lyhyen listan kirjailijaa. Hänen mielestään tekstejä voi kuvailla pääosin Amerikassa oleilevien kirjailijoiden kirjoiksi eksoottisista paikoista. Niissä hänen mielestään kuvaillaan pinnallista monikulttuurisuutta pohjoisamerikkalaiseen makuun sopivalla tavalla. Kyse ei ole tietenkään vain Booker-palkinnosta, vaan laajemminkin siitä, mitä julkaistaan, mainostetaan ja käännetään. Ja niistä kirjallisista mieltymyksistä.

Luen parhaillaan listalla olevan NoViolet Bulawayon romaania. Hensher kirjoittaa Bulawayon romaanista seuraavaa:

NoViolet Bulawayo’s We Need New Names dutifully covered all the external and societal concerns about African society that a creative writing student, or a devoted viewer of CNN’s nightly special, might believe significant – NGO, exorcisms, corruption, the plight of the white Africans, etc.

Voi tietysti myös kysyä, mikä sitten olisi merkityksellistä, jos eivät Bulawayon kirjan aiheet. Mutta vaikka en osaa arvioida Hensherin näkemystä, kun kirja on vasta aluillaan, aloin miettiä viime aikoina lukemiani kirjoja ja niitä, joita olen suunnitellut lukevani ja epämääräistä oloa siitä, että kaipaan jotain uutta (tai vanhaa).

Bulawayo, samoin kuin Adichie, on siis opiskellut kirjoittamista Yhdysvalloissa. Adichien Kotiinpalaajissa ollaan Yhdysvalloissa ja sinne päädytään myös Bulawayon romaanissa. Paljon puhutun Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kertoo ghanalais-amerikkalaisesta perheestä. Yhdysvalloissa asui myös Booker-palkitun Valkoisen tiikerin kirjoittaja Adiga ja vaikkei romaanissa siellä käydäkään, keskeinen henkilö on asunut siellä. En tarkoita, että nämä kirjailijat erityisesti kirjoittavat tavalla, joka tietoisesti vastaa kysyntään ja lukijoiden odotuksiin. Ja heijastavathan ne myös laajemmin maailmanmenoa ja sitä, mitkä kysymykset ihmisiä askarruttavat. Sitä paitsi pidin ensin mainitusta ja viimeisestä, vaikka senkin kohdalla aloin miettiä, miksi lukija kiinnostuu korruption ja kurjuuden kuvailusta.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, onko näissä kirjoissa jonkinlainen yhtenäinen tapa lähestyä ’eksoottisia’ paikkoja etäisyyden turvin. Entä onko siitä jotain haittaa? Ne, jotka jo luin ja Bulawayon romaani ovat helposti ymmärrettäviä eivätkä ärsytä lukijaa: niissä on sopivasti kritiikkiä sekä eksoottista paikkaa ja länsimaisia kohtaan ja tuoreita näkökulmia, jotka syntyvät siitä, että kirjojen henkilöillä on ei-länsimainen tausta. Mutta entä kirjailijat, jotka eivät kaavaa noudata? Haluaisinko lukea heidän kirjojaan? Sopiiko jotain muuta edes odottaa?

Toivottavasti joudun syömään sanani Bulawayon ja Selasin kirjat luettuani.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s