Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuoteen tarttuessa alkaa sormia paleltaa. Siitä hohkaa niin armoton kylmyys, että lukemista oli välillä vaikea jatkaa. Kirja kertoo vuosista 1867 ja 1868, jolloin Suomessa (ja muuallakin Euroopassa) oli nälänhätä. Näkökulmia tapahtumiin tarjotaan useita. On äiti Marja, lapset Juho ja Mataleena, jotka lähtevät kerjäämään selvitäkseen hengissä. Isä Juhanilla ei ole enää voimia lähteä mukaan. Hän on kieltäytynyt syömästä, jotta lapset ja Marja saisivat ruokaa.

Lisäksi kirjassa kerrotaan helsinkiläisistä veljeksistä, Teosta ja Larsista. Teo on lääkäri ja Lars senaattorin apulaiskamreeri. Senaattoriakin kuullaan. Teo ja Lars shakkia pelatessaan analysoivat viileästi seuraavia siirtoja, jotka määräävät kansan kohtalon ja juovat sitten punssia, kunnes Larsin vaimo tuo salonkiin teetarjottimen.

Hienosti kirjoitettu teksti on usein rajua ja vastenmielistä. Kuolema, kulkutaudit ja väkivalta ovat läsnä: hankeen kaadutaan eikä enää nousta, varkaat hakataan ja naisia raiskataan. Pakkasen raakuus rinnastuu ihmisten raakuuteen: ”Katseet ovat onttoja, ne henkivät kylmää. Huivipäisen naisen suu avautuu ja sulkeutuu. Marja näkee tämän hampaat, sanat nousevat suusta pakkashöyrynä, ääntä hän ei kuule” (s. 76).

Realistinen kerronta myös väistyy antaakseen tilaa esimerkiksi unille. Ne ovat samalla kauniita ja julmia, sillä mitään tuttua tai onnellista ei ole enää olemassa muualla kuin unissa. Kieli heijastaa trauman kokemusta, sitä miten todellisuuden ja minuuden rajat horjuvat, kun on koettu liikaa. Lumi pöllähtelee ulkona, mutta myös Marjan sisällä (s. 58). En muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä kiitollinen siitä, että kirjassa on lohdullinen loppu: ”Kesä on tullut. Siihen ajatukseen mies takertuu ja toivoo, että se täyttää mielen autiuden niin ettei sinne muuta enää mahdu” (s. 141).

Ajan maailmankuvaa luovat kirjan uskonnolliset viittaukset ja kuvastokin, kuten pahaa enteilevä käärme ja ovilta käännytetyt köyhät. Monien henkilöiden nimetkin ovat Raamatusta tuttuja: on Marja, Mataleena ja Saara. Minkäänlaista apua kirkosta ei tosin ole. ”-Voi näitä aikoja, ja tätä kansaa. Kuinka Herra sitä nyt koettelee, onko se uskossaan vahva, kirkkoherra voivottelee” (s. 46) ja Marja lapsineen käännytetään pois myös eräästä pappilasta. Tarinassa tärkeämpi rooli on voimakastahtoisilla naisilla, jotka miestensä vastusteluista huolimatta tarjoilevat kerjäläisille laihaa velliä hengen pitimiksi.

Ollikaisen kirja melkein pakottaa lukijan samastumaan nälästä kärsiviin ja hangessa henkensä edestä vaeltaviin. Hienompi väki omine ongelmineen jää etäiseksi. Oman ulottuvuutensa lukukokemukseen toi se, että nälkävuosista ei muutoin ole juuri puhuttu ja voisi ajatella, että ne ovat jollain tasolla pyyhkiytyneet (ainakin nuorempien sukupolvien) kollektiivisesta muistista.

Nälkävuoden voi ajatella laajentavan näkökulmia menneisyyteen ja muistuttavan tästäkin vaiheesta, joka ei ole edes kovin kaukainen. Fiktion keinoin voi päästää ääneen ne, joiden kokemuksista ei muuten saisi kuulla.

Muistojen muokkaamisella on merkitys nykyhetkellekin. Voisiko Nälkävuoden ajatella herättävän miettimään nyky-Suomea, tai -Eurooppaa? Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että nykypäivän ongelmia ajatellaan mitättöminä nälkävuosien rinnalla, vaan herättämässä keskustelua vaikkapa solidaarisuudesta ja moraalista. Romaania voi ajatella myös ruokatuotantoon liittyvien kysymysten yhteydessä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Siltala, 2012

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s