Vieraileva kirjoittaja Janne Rantala: Hyödyllinen rikkaruoho, essee José Saramagosta

Sain kunnian julkaista Janne Rantalan kirjoituksen José Saramagosta. Rantala on Maputossa asuva antropologi, jonka seura, apu ja neuvot omalla matkallani kaupunkiin olivat korvaamattomia. Hän kirjoittaa Mosambikia käsittelevää blogia Kirjeitä unissakävelijämaasta.

***

Kirjoitin allaolevan esseen haastateltuani kirjailija José Saramago a vuonna 2007 Helsingissä. Jos hän vielä eläisi, täyttäisi hän tänä vuonna 91 vuotta.

Hyödyllinen rikkaruoho

Isä suuttui pilkkanimen rekisteröinnistä, mutta Saramagolle itselleen se oli enne.

”Viisain mies, jonka olen koskaan tuntenut ei osannut lukea eikä kirjoittaa”, aloitti José Saramago Nobel-palkintopuheensa 1998. Kunnianosoitus oli suunnattu portugalilaiskirjailijan isoisälle Jerónimos Meirinholle, jolla oli tapana nukuttaa lapsenlapsensa käppyräisen oliivipuun juurella kertomalla tälle kansantarinoita, legendoja, satuja ja kummitusjuttuja. Näinä öisinä hetkinä Ribatejon tähtitaivaan alla, yli 70 vuotta sitten, syntyi sittemmin moneen kertaan palkittu kirjailija José Saramago.

Edistyksen puskutraktorit ovat ajat sitten jyränneet isovanhempien kodin ja lapsuuden oliivipuun. Enää ei ole maattomia ja lukutaidottomia maatyöläisperheitä, jollaiseen Saramago syntyi ja lukutaidottomuuden vähenemisen myötä ovat unohtuneet myös Portugalin maalaisten ainutlaatuiset tarinat.

Onneksi Saramagon kirjoitustyylissä on oppineisuudestaan huolimatta enemmän kuin ripaus kertomaperinnettä. Maattomien elämää kuvanneessa romaanissa Levantado do Chão (1980) Saramago käytti ensimmäisen kerran omaperäistä kirjoitustyyliään, jossa ei käytetä välimerkkejä kielioppisääntöjen mukaisesti. Ainoastaan pisteen ja pilkun Saramago kelpuuttaa ja ne merkitsevät eripituisia taukoja. Todelliset, kuvitellut ja uneksitut keskustelurepliikit erottaa toisistaan Isosta alkukirjaimesta. Niinpä teksti muistuttaa ääneen kerrottua kertomusta, tai ajatusta.

Kirjailijan tyylissä näkyy hänen poikkeuksellinen elämänhistoriansa. Perheessä ei osattu lukea, vaikka isä myöhemmin Lissabonissa aakkoset opettelikin. Kirjallisuus avasi kirjahyllyttömän kodin kasvatille ihmeellisen maailman. Toisen nobelistin F.E. Sillanpään realistinen Nuorena nukkunut oli nuorelle Josélle kuin olisi peiliin katsonut. Kaukaisen maan maattomien olosuhteet olivat liki prikulleen samanlaiset kuin hänen isovanhempansa – ja silti oudot ja taianomaiset, kuin sadussa.

Utopistiset tarinat ovat varmasti saaneet polttoainetta kirjailijan lähes epätodellisesta elämästä. Se on heittänyt António Salazarin diktatuurista sosialistiseen neilikkavallankumoukseen, aikaan pysähtyneen maaseudun kerrontaperinteestä Lissabonin kirjallisuuspiireihin – ja lopulta vapaaehtoiseen maanpakoon Lanzarotelle. Juuri huhtikuun 25. päivän vallankumoukseen vuonna 1974 katkesi Saramagon idullaan ollut kirjailijan ura. Hänen panostaan tarvittiin nyt maan suurimmassa päivälehdessä nimeltään Diário de Notícias. Oikeiston vastavallankumouksen koitettua lokakuussa 1975 apulaisjohtaja Saramagon palveluksia ei enää tarvittu: ”Ei ollut mitään mahdollisuutta saada työtä. Minusta oli tullut persona non grata”, kirjailija kertoi Suomen vierailullaan. Vasta potkujen jälkeen, Saramago koki, hänellä todella oli sanottavaa.

Taiteilijanimensä Saramago sai jo vauvana, kun humalainen rekisteriviranomainen lisäsi perheen pilkkanimityksen isän ilmoittaman sukunimen de Sousa perään. Peltoretikka, portugaliksi saramago, on luokiteltu rikkaruohoksikin, mutta köyhille maalaisperheille villiyrtti oli tärkeä ravinnonlähde. Tällaisena Saramago näkisi roolinsa mielellään edelleen: köyhille tarpeellisena, mutta vallanpitäjille haitallisena. Viime vuonna Portugalissa ilmestyneissä nuoruuden muistelmissa Pequenas Memórias Saramago paljastaa, että vaikka isä suuttui pilkkanimen kännisestä rekisteröinnistä, niin hänelle itselleen tapahtuma oli jumalainen enne. Jo elämän alkutaipaleella viininjumala Bacchus ja muut jumalolennot puuttuivat hänen elämäänsä. ”Ja yhä edelleen nämä jumaluudet inspiroivat kirjallista työtäni”, Saramago kirjoittaa viitaten Portugalin kansalliskirjailija Luis Camõesiin.Os Lusíadas -runoelman alussa Camões kutsuu Bacchuksen poikaa, Lusoa, ja runottaria siunaamaan kerrontaansa.

Ei mikään kansalliseepikko

Saramagosta on tullut suullisen ja kirjallisen perinteen välittäjä ja eeppisen jatkaja. Edes vertaaminen Homerokseen, Camõesiin tai suomalaisittain Elias Lönnrotiin ei tunnu liioittelulta. Ja kuten Lönnrot joutui tunnustamaan kiitollisuutensa runonlaulajalleen Arhippa Perttuselle, on Saramagokin tunnustanut kirjallisen velkansa isovanhemmille. Heidän tarinansa loivat kirjailijan, mutta toisaalta kirjailija loi myöhemmin isovanhempansa – kirjojensa henkilöhahmoiksi.

Neuvostoliittolaisen kirjallisuustieteilijän Mihail Bahtinin mukaan eepokset ovat yksiäänisiä toisin kuin monia ääniä ilmaisevat romaanit. Kansalliseeposten suhteen Bahtin on oikeassa. Niiden periaatteena on ”yksi mieli, yksi kieli” ja ne on sepitetty kansakuntien rakentamiseksi. Saramagon eeppiset romaanit taas riepottelevat kansallisia sankaritarinoita polkematta lokaan kansantarinoissa kuuluvia monia ääniä. Kansakunta ei Saramagolle ole tärkeä, kansa sen sijaan on.

Saramagon romaanit ovat vahvasti poliittisia, mutteivät julistavia. Hän kertoo tarinansa vahvasti omasta näkökulmastaan ja ironiaa kukkivissa pitkissä virkkeissä tulevat myös muut hahmot kuulluiksi. Varas, konservatiivi, Saatana, Jumala ja uskonnollinen fanaatikko tulevat hellästi mutta pisteliäästi ymmärretyiksi. Saramagoa kiinnostaa ihmisen kyky yhtälailla pahaan kuin ylevään.

Kaunis riitasointu löytyy 1700-luvun Portugalia kuvaavasta romaanista Baltazar ja Blimunda. Kirjan eräässä kohdassa niin Lissabonin rikkaiden kuin köyhienkin unia säestää säveltäjä Domenico Scarlattin jumalallinen cembalo-musiikki: ”sen kuuli eräs inkvisition vanki tyrmänsä pohjalla, ja lähistöllä ollut vartija meni ja tarttui vankia kurkusta, ja puristi hänestä hengen ulos”. Saramago ei tuomitse eikä moralisoi. Siksi hän on todellinen ihmisystävä, vaikka hän kuvaa ansiokkaasti myös ihmisen julmuutta, pelkuruutta ja yksinäisyyttä.

Halkeavista mantereista puhuviin kattoihin

Tarinoiden eeppiset mittasuhteet paljastuvat erinomaisesti Kivinen lautta –romaanissa. Osoittaako luonto ylivoimaisuutensa, kun maa halkeaa Pyreneiden vuorijonon kohdalta? Vai onko kyse eurooppalaisten tahdosta irrottautua muka yhteisestä menneisyydestämme? Maagisen realismin tyyliin luonnonmullistus ja monet omituiset sosiaaliset tapahtumat sattuvat yhtäaikaisesti. Kun niemimaa erkanee Euroopasta julistavat mielenosoittajat ympäri unionia eri kielin: ”Mekin olemme iberialaisia!” Onko katastrofi peräti seurausta ihmisten tahdosta? Kertoja ei päästä lukijaa pohtimasta näitä kysymyksiä, vaikka se kaiken olevinaan tietääkin.

Oikeasti Saramagon kertojaan ei voi luottaa: se hämää, hurskastelee, eksyy hitaasti pohdiskellen loputtomille sivupoluille ja eittämättä myös ärsyttää. Romaanissa Kaikkien nimet kertojan korvaa välillä katto, johon romaanihenkilö tuijottaa. Romaanin Toinen minä pakkomielteinen päähenkilö ajautuu toistuvasti väittelyihin Järkensä kanssa. Puhuvat katot ovat kuin sadusta tai kansantarinasta. Mutta kattoa tuijottaessamme me myös annamme ajatuksemme virrata. Samankaltaisesta syystä meillä aikoinaan laulettiin rekilauluja, joissa vaikkapa kanervan kukkiessa tyttö tai poika kertoi metsälle sydänsuruistaan.

Jari Tervon on väitetty neuvoneen, ettei koskaan pidä kirjoittaa ”ulkona sataa vettä”. Pitäisi kirjoittaa: sataa! Vaikka Tervon ohjeella tavoitellaankin muuta kuin hänen suosimiaan lyhyitä lakonisia ja suomalaisittain ”miehekkäitä” lauseita, niin niiden suoranaisena vastakohtana Saramagon romaaneissa ei koskaan vain sada. Joskus taivaalta valuu vettä tai kaatosadetta jopa niin ylitsepursuvasti, että kysymys ei voi olla vain sateesta. Kirjassa Kertomus sokeudestajoku sokeista on repäissyt päähenkilön yläruumista peittäneen viimeisen vaateriekaleen niin, että tämä joutuu kulkemaan rinnat paljaina. ”Niitä valeli taivaan puhdistava vesi, kuten hienosti sanottaisiin, mutta hän ei ollut mikään vapauden jumalatar johtamassa kansaa barrikadeille.” Rajansa Saramagonkin vuolaudella on: sadan vuoden kaatosateeseen ei sentään tarvitse varautua.

Saramagon lapsuuden salaperäiset oliivilehdot sammalen peittämine 200-300 vuotta vanhoine runkoineen ja niiden koloissa piileskelevine sisiliskoineen ovat kadonneet, kiitos EU:n maatalouspolitiikan, toteaa kirjailija muistelmissaan. Tilalle on raivattu kirjailijan inhoamia monokulttuurisia maissipeltoja. Näiden innostaminako muka syntyvät Euroopan seuraavat suuret tarinankertojat?

Esseessä viitataan Saramagon seuraaviin teoksiin:
Baltazar ja Blimunda, Levantado do Chão, Kertomus sokeudesta, Kaikkien nimet, Toinen minä, Pequenas Memórias, Kivinen lautta

Tekstissä mainitaan myös seuraavat teokset:
Luís de Camões: Os Lusíadas, 
F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, 
Elias Lönnrot: Suuri Kalevala

Suomennokset Saramagon nuoruuden muistelmista, sanomisista ja Nobel-palkintopuheesta ovat omiani.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirjain -lehdessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s