Vapauden maku – As Visitas do Dr. Valdez

Kävin haastattelemassa kirjailija João Paulo Borges Coelhoa hänen kotonaan Maputossa. Istuimme hänen terassillaan vehreässä puutarhassa. Kun hänen puutarhurinsa lähti kotiin työpäivän päätteeksi, kirjailija huikkasi hänelle tavallisen ”huomiseen” -toivotuksen, mutta lisäsi perään vielä miehen nimen – ja nimitti tätä herraksi. Herroittelu (kuten rouvittelu, neidittely ja tohtorittelukin) on täysin tavallista portugalinkielisessä maailmassa. Mutta Mosambikissa palvelusväkeä kohdellaan harvoin niin ja siksi tilanne painui mieleen.

Tilanne tuli uudelleen mieleen, kun luin Borges Coelhon palkittua romaania As Visitas do Dr. Valdez (2004). En aikonut kirjoittaa kirjasta blogiin lainkaan, sillä sitä ei ole käännetty suomeksi, eikä englanniksikaan. Mutta en sittenkään malta olla kirjoittamatta.

Olen lukenut suurimman osan julkaistuista mosambikilaisista romaaneista (mikä ei ole mikään urotyö, sillä varsinaisia mosambikilaisia romaaneja on ilmestynyt vasta 80-luvulta asti ja kirjailijoitakaan ei ole kovin monia), mutta en ole varauksetta pitänyt mistään niistä. Ne ovat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita, mutta monesti henkilöt ovat jääneet etäiseksi, kirjat vaikuttaneet hätäisesti kirjoitetuilta tai ne eivät vain ole herättäneet kummempia tunteita. Kyseessä ei näköjään kuitenkaan ole ollut se, että olen lukenut kirjat tutkimusta ajatellen.

Nyt, kun lukematta on enää muutama romaani, tuli vastaan kirja, jonka olisin toivonut lukeneeni jo kauan sitten. Tuskailin etukäteen juuri tämän kirjan lukemista, sillä Borges Coelhon muut kirjat ovat jääneet etäisiksi. Mutta tämä olikin jotain aivan muuta: sen juoni on nerokas ja henkilöt kuvattu tavalla, joka saa kolmekymppisen suomalaisnaisen samaistumaan nuoreen mosambikilaiseen mieheen ja hänen emäntiinsä, ikääntyneisiin rouviin – vaikka tapahtumatkin sijoittuvat 70-luvulle tai kauemmaksi. Kirjan maailmasta ei oikein haluta poistua, saati sitten tarttua seuraavaan kirjaan.

Sá Caetana ja Sá Amélia muuttavat Ibon saarelta Beiran kaupunkiin ja tuovat mukanaan kotiapulaisensa, nuoren Vicenten. Rouvat ovat kauniin Ana Bessan lapsia, jonka isä oli portugalilainen ja äiti merenrannasta simpukoita elääkseen kerännyt paikallinen nainen. Ana peri isänsä omaisuuden, jonka turvin perhe eli mukavasti Ibon saarella. Sekä naisten ja Vicenten perheen aiempia vaiheita kuvataan takaumissa. Nykyhetkessä nuori Vicente auttaa sairastuneen, enimmäkseen muissa maailmoissa, ajoissa ja paikoissa mielessään harhailevan Sá Amélian hoidossa. Hän auttaa rouvan kylpyyn, pesee tämän selän ja kärsivällisesti siivoaa lattialta tämän kaatamat keittolautaselliset. Sá Caetanaa ärsyttää pojan tapa vihellellä, mutta hän arvostaa tämän kykyä piristää Sá Améliaa, jonka kanssa hän laulaa vanhoja lauluja kotiseudulta.

Naiset eivät sopeudu kaupunkiin, vaan linnottautuvat asuntoonsa. Sá Amélia alkaa kaivata Tohtori Valdezin vierailuja. Sá Caetana ei tiedä miten toteuttaa siskonsa hankala toive – portugalilainen tohtori oli kuollut jo vuosia sitten. Hyväsydäminen Vicente saa hämmentävän idean: hän esittäisi Tohtori Valdezia. Hän pukeutuu polvihousuihin, liimaa kasvoilleen pumpulia viiksiksi ja soittaa sisarusten ovikelloa. Ja Sá Amélia ottaa esityksen täydestä ja ilahtuu vierailusta. Sá Caetanaa taas raivostuttaa se, että Vicente istuu ensimmäistä kertaa sohvalla ja vieläpä röyhkeästi hyväksyy hänen keittämänsä ja tarjoilemansa teekupillisen. Sá Amélia jopa ottaa puheeksi Sá Caetanan hankalan suhtautumisen palvelijaan.

Kuvailu siitä, miten Vicente muuntautuu uskottavaksi Tohtori Valdeziksi on antoisaa luettavaa. Hän muuttaa eleitään, puhetapaansa ja asentoaan. Hänen näkökulmastaan muuntautuminen ei ole pelkkää matkimista, vaan hän muun muassa käy dialogia Valdezin kanssa. Muuntautumisen kuvailusta tulee etäisesti mieleen Jean Rouchin Ghanassa kuvattu lyhytelokuva Hullut mestarit (Les maîtres fous, 1954). Siinä kuvataan Hauka-riittejä, jossa transsissa olevat afrikkalaiset jäljittelevät siirtomaaherrojen seremonioita ja samalla tekevät niistä naurunalaisia. Niiden on usein tulkittu olevan eräänlainen vastarinnan muoto.

Vihdoin Sá Caetanakin keskustelee Vicenten/Tohtori Valdezin kanssa lähes unohtaen juttelevansa palvelijansa kanssa. Lopulta seuraa kuitenkin väistämätön yhteenotto ja Vicente riisuu viiksensä ja silmälasinsa keskellä olohuonetta. Mutta kukaan ei ole huomannut, että Sá Amélia on hiljalleen sokeutunut. Kiistan jälkeen hän rauhoittelee siskoaan ja tohtoria ja käyttäytyy kuin ei olisi huomannut mitään. Kun Sá Caetana aiemmilla visiiteillä oli kieltäytynyt tarjoilemasta ”tohtorille” tämän pyytämää olutta, lopulta hän myöntyy.

Vicente ei tiedä, miten suhtautua emäntänsä eleeseen. Vanha rouva kaataa hänelle lasillisen ja ojentaa sen hänelle. Lopulta Vicente juo ensimmäisen kulauksen hitaasti, antaa juoman viipyä suussaan ja maistelee sen metallista viileyttä. Hän ei kuitenkaan juo lasia tyhjäksi, kunnioituksesta vanhaa emäntäänsä kohtaan. Tohtorin lähdettyä Sá Amélia yllättäen kiittää siskoaan siitä, että tämä lopulta tarjoili oluen ”pojalle”, miksi he palvelijaansa usein kutsuvat.

Ei ole sattumaa, että Tohtori Valdezin kautta käydään keskustelua niin menneestä, kuin palvelijan ja hänen emäntiensä suhteesta. Samaan aikaan itsenäisyystaistelu etenee ja lopulta maa vapautuu kolonialismista. Romaanissa kuvaillaan kiehtovasti ja uskottavasti, miten Vicente hiljalleen tutustuu kaupunkiin ja aikuistuu, säilyttäen kuitenkin kunnioituksensa vanhoja rouvia kohtaan. Lopulta Vicente jää ilman emäntiään, sillä Sá Amélia kuolee ja Sá Caetana lähtee Portugaliin. Lukijalle jää huoli ja toive siitä, että Vicente pärjää. Tekisi mieli pyytää Borges Coelhoa kirjoittamaan jatko-osa tai ainakin vakuuttamaan, että hänen luomalleen henkilölle ei käy huonosti.

Kysymys ”palvelusväestä” ei ole vieläkään ratkennut, vaikka palveltavien ihonväri on muuttunut. Heidän olemassaoloaan puolustetaan työllistämisnäkökulmalla, mutta se ei selitä sitä, että heitä edelleen kohdellaan lähes kuten kolonialismin aikaan. Vaikka Borges Coelho kieltää ottavansa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin romaaneissaan, häntä kuitenkin ottaa esille yhden mosambikilaisen yhteiskunnan tabun – maltillisesti ja saarnaamatta. Kotiapulaisten ja vartijoitten kohtelusta ollaan tavallisesti vaiti.

As Visitas do Dr. Valdez on niitä kirjoja, joita aion kuljettaa mukana ja lukea uudelleen. Niitä on hyvin vähän.

João Paulo Borges Coelho: As Visitas do Dr. Valdez (2004)
Leya, 2010

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s